Suomiräpin moniääninen MC Kajo vaatii Yleisradiota seuraamaan Espanjan yleisradioyhtiön RTVE:n esimerkkiä ja vetäytymään vuoden 2026 kilpailuista, jos Israel sallitaan mukaan. Kyse ei ole vain musiikkikilpailusta, vaan siitä, kenen puolella kulttuurielämä seisoo: työväenluokan ja sorrettujen, vai pääoman ja valtioiden, jotka hyötyvät kansanmurhasta vaikenemisen hinnalla. Euroviisujen ympärillä kuohuva keskustelu paljastaa, kuinka myös taide ja viihde ovat luokkataistelun kenttiä – ja juuri siksi kysymys kuuluu: valitseeko Suomi olla toimija vai sivustakatsoja?

Affektiivinen polarisaatio repii Suomea tunnepohjaisesti kahtia. Helsingin yliopiston tutkimus paljastaa, kuinka puolueet muuttuvat identiteeteiksi ja politiikka tunteiden taisteluksi. Tämä ei ole vain demokratian ilmiö – se on kapitalismin seuraus. Tunteet kertovat, kuka saa tilaa ja kuka jää ulkopuolelle.

Näyttivätkö kaikki naistenlehdet samalta 1960–1970-luvuilla – vaikka niiden sanoma palveli eri luokkia? Tamperelaisessa Työväki ja media -seminaarissa dosentti Arja Turunen nosti esiin yllättävän havainnon: vaikka suomalaiset naistenlehdet olivat ideologisesti kaukana toisistaan, niiden ulkoasu muistutti toisiaan hämmentävän paljon. Vasemmistolainen Uusi Nainen vaati rakenteellisia uudistuksia työväenluokan naisten aseman parantamiseksi, kun taas porvarillinen Suomen Nainen puolusti perinteisiä rooleja ja yksilön vastuuta. Kaupallinen Me Naiset liukui näiden välillä, myyden tasa-arvoa muodin ja kulutuksen kautta. Turusen puheenvuoro osoitti, että lehdet eivät olleet vain viihdettä – ne olivat luokkien välinen taistelutanner, jossa työväen ääni kamppaili näkyvyydestä pääoman hallitsemassa julkisuudessa. Kun nykykeskustelu tasa-arvosta ja oikeudesta itse määritellä oma sukupuoli käy yhä kiivaampana, on aika kysyä: kenen ääni kuuluu, ja kenen kokemukset eivät pääse lehtien sivuille?