Vasta muutama kuukausi sitten perustettu Seksuaalirikosuhrien tuki ry (SETU) haluaa rikkoa hiljaisuuden, joka usein suojelee rikoksen tekijää ja jättää uhrin näkymättömäksi – erityisesti silloin, kun kyse on ihmisistä, jotka eivät osaa puolustaa itseään. Järjestön varapuheenjohtaja Mia Räisäsen mukaan uhrien tuki ei saisi jäädä rangaistusten varaan, vaan tarvitaan seksuaalirikoslain muuttamista, mielenosoituksia ja koko yhteiskunnan liikehdintää uhrien rinnalle.
Satelliitit paljastavat: Luonto ei tarvitse voittoa – se tarvitsee rauhaa
09.07.2025 - 09:00
Ojittamattomilla soilla on tärkeä rooli sekä hiilinielujen että luonnon monimuotoisuuden kannalta. Kuva maastomittauksilta Kurjenrahkan suoalueelta. Kuva: Iuliia Burdun / Aalto-yliopisto
Aalto-yliopiston vetämä kansainvälinen tutkimusryhmä on seurannut yli 20 vuoden ajan satelliittikuvien avulla, miten ennallistaminen vaikuttaa turvemailla. Tulokset ovat selviä: kun ojitettu suo saa rauhan, se alkaa muistuttaa luonnontilaa – ainakin lämpötilan ja heijastavuuden osalta – jo kymmenessä vuodessa. Kasvillisuus ottaa aikansa, mutta suunta on selvä.
”Heijastavuus ja lämpötila muuttuvat nopeammin turvemaan vettyessä, mutta kasvillisuuden palaaminen kestää kauemmin”, sanoo tutkijatohtori Iuliia Burdun. Hän muistuttaa, että pelkkä ojien tukkiminen ei riitä: ”Tarvitaan muitakin toimenpiteitä. Puustoisilla soilla se voi tarkoittaa puiden kaatamista, turpeennostoalueilla sammaleen istuttamista.”
Tämä on ekologiaa ja politiikkaa. Ojitetut suot ovat kapitalistisen maankäytön jälkiä: metsäteollisuuden, maatalouden ja turpeennoston jäljiltä kuivuneet ekosysteemit ovat nyt ilmastopommi.
Ojitetut suot vastaavat noin viittä prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä. Ja silti ennallistaminen jää usein paperille, koska se on ”kallis urakka”. Professori Miina Rautiainen sanoo suoraan: ”Pelkillä maastomittauksilla sen onnistumista ja vaikutuksia on mahdotonta seurata.” Tarvitaan satelliitteja, dataa, tiedettä – mutta ennen kaikkea poliittista tahtoa.
Kirjoittajan artikkelit
Nato-jäsenyys on nyt osoittanut, että Suomessa ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua käydään kuin pakosta – ja oikeistovoimien johdolla. Haagissa pidetty natomaiden kokous nosti sotabudjetit viiteen prosenttiin. Yhä useampi kysyy, mitä me oikeastaan olemme puolustamassa – ja kenen ehdoilla. Kun aseet vaativat osuutensa, jääkö jäljelle mitään rauhalle, oikeudenmukaisuudelle, yhteiselle tulevaisuudelle tai ihmisten perusturvalle? Parlamentin humanistit ovat eksyksissä. Onko enää olemassa poliittista liikettä, joka uskaltaa sanoa ei sekä aseille että niille arvoille, joita ne kantavat?
Heikki Ekman kulkee toisin – kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti. Hänelle politiikka ei ala puoluekokouksista vaan keittiönpöydästä, kävelyretkiltä ja kysymyksistä, joihin ei ole valmiita vastauksia. Kesäkuun puolivälissä Porissa pidetty Suomen kommunistisen puolueen (SKP) edustajakokous valitsi Ekmanin puolueen pääsihteeriksi. Hänen ajattelunsa punoo yhteen luokkakriittisyyden, ekologisen vastuullisuuden ja inhimillisen yhteyden etsimisen pääomakeskeisen järjestyksen varjossa – kommunismi ei ole hänelle menneen kaipuuta, vaan liike, joka kutsuu rakentamaan toisenlaista maailmaa, yhdessä, askel kerrallaan.
- ‹ edellinen
- 11 / 15
- seuraava ›
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Uutiset
Miksi työväenluokan historiaa käsitellään akateemisesti, mutta harvoin työväen keskuudessa? Tampereen Työväenmuseo Werstaalla järjestetty seminaari paljasti, kuinka Yleisradion ja yliopistojen kulttuurinen perintö kietoutuu tiiviisti poliittiseen vallankäyttöön – mutta samalla etääntyy niistä, joiden elämästä se kertoo. Kun tutkijat puhuvat luokasta, kuka todella kuuntelee? Keskustelu toi esiin ristiriidan: työväenliikkeen analyysi tapahtuu yhä useammin korkeakoulutettujen kesken, samalla kun työläisten ääni jää kuulumattomiin. Aikana, jolloin media ja koulutus ovat jälleen poliittisen paineen alla, on syytä kysyä, kenelle historia kuuluu – ja kuka saa määritellä sen merkityksen.
Näyttivätkö kaikki naistenlehdet samalta 1960–1970-luvuilla – vaikka niiden sanoma palveli eri luokkia? Tamperelaisessa Työväki ja media -seminaarissa dosentti Arja Turunen nosti esiin yllättävän havainnon: vaikka suomalaiset naistenlehdet olivat ideologisesti kaukana toisistaan, niiden ulkoasu muistutti toisiaan hämmentävän paljon. Vasemmistolainen Uusi Nainen vaati rakenteellisia uudistuksia työväenluokan naisten aseman parantamiseksi, kun taas porvarillinen Suomen Nainen puolusti perinteisiä rooleja ja yksilön vastuuta. Kaupallinen Me Naiset liukui näiden välillä, myyden tasa-arvoa muodin ja kulutuksen kautta. Turusen puheenvuoro osoitti, että lehdet eivät olleet vain viihdettä – ne olivat luokkien välinen taistelutanner, jossa työväen ääni kamppaili näkyvyydestä pääoman hallitsemassa julkisuudessa. Kun nykykeskustelu tasa-arvosta ja oikeudesta itse määritellä oma sukupuoli käy yhä kiivaampana, on aika kysyä: kenen ääni kuuluu, ja kenen kokemukset eivät pääse lehtien sivuille?
Työväenluokalla on sanottavaa – ja tarve tulla kuulluksi. Mutta Orpo–Purran hallitus ei kuuntele, eikä sen budjetti puhu ihmisille vaan pääomalle. Syksyn budjettiriihi osoittaa, miten julkiset palvelut, sosiaalinen asuminen ja kuntien rahoitus alistetaan markkinoiden logiikalle, samalla kun asevarusteluun löytyy miljardeja. Ara-järjestelmän alasajo ja asumistukien leikkaukset eivät ole yksittäisiä toimenpiteitä vaan osa laajempaa rakennemuutosta, jossa yhteiskunnan vastuu siirretään yksityisille toimijoille. SKP:n puheenjohtaja Tiina Sandbergin mukaan Orpo-Purran uusi budjetti luo luokkaeroja. Kommunistit rakentavat vaihtoehtoa, jossa resurssit palvelevat ihmisiä, eivät pääomaa.