Eurooppaan tarvitaan oma New Deal

Euroopan keskuspankilla olisi kädessään ratkaisun avaimet eurokriisiin, mutta se ei niitä aio käyttää. Näin arvelevat Lauri Holappa ja Jussi Ahokas, jotka kirjoittavat säännöllisesti Raha ja talous -blogiin osoitteessa rahajatalous.wordpress.com.

Suomalainenkin valtavirran taloustiede on puhtaasti uusklassista, mutta Holappa ja Ahokas tunnustautuvat jälkikeynesiläisiksi. Ajatus yhteisestä talousaiheisesta blogista kypsyi miesten tehdessä väitöskirjojaan. Molemmissa töissä tarkastelutapa on jälkikeynesiläinen.

Parivaljakon mielestä tutkijoiden pitää pystyä vaikuttamaan yhteiskunnan kehitykseen ja saada ajatuksia laajemman yleisön tietoon.

– Tieteellinen tutkimus ei saa olla pelkästään akateemisiin julkaisuihin kirjoittamista. Vähintään yhtä olennaista on samojen näkökulmien esiintuominen yleisölle, toteaa Holappa.

Jussi Ahokas kertoo, että finanssikriisin myötä 2008-2009 tuli myös talouden taantuma. Hänen mukaansa jälkikeynesiläinen näkökulma tarjoaa tarkastelukehyksen, joka selittää hyvin talouskriisin kulkua.

Raha ja talous -blogi avattiin kestävyysvajekritiikillä. Kestävyysvajehan on käsite, jolla voidaan nykyään perustella kaikenlaista talouspolitiikkaa, lähinnä leikkauksia ja säästöjä. Tilanne ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin mitä esimerkiksi valtiovarainministeriö haluaa meille uskotella.

– Valtiolla on loppujen lopuksi paljon enemmän pelivaraa kuin yleensä ajatellaan, toteaa Ahokas.

Mystinen talous

Uusklassinen puhetapa tekee taloudesta monella tavalla mystistä. Uusklassiset taloustieteen tutkimukset ovat Holapan mukaan matemaattisia ja taloudesta puhutaan tunnuslukujen kautta, mikä luo vaikutelmaa vaikeaselkoisuudesta.

– On syntynyt ajatus, että taloustiede on kuin ilmastotiedettä, josta on olemassa yksi oikea totuus, pohtii Holappa.

Ahokkaan mielestä on tyypillistä, että yhteiskuntatieteilijät nostavat usein talouden edessä kädet pystyyn ja jättävät sen taloustieteilijöiden pelikentäksi.

– Taloustiede esittää itsensä eksaktina, luonnontieteisiin verrattavissa olevana maailmana. Jopa yhteiskuntatieteilijät kunnoittavat tätä eroa eivätkä lähde arvostelemaan taloutta yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Uusklassiseen taloustieteeseen nojaavista valtiovarainministeriön virkamiehistä tulee ikään kuin oraakkeleita, joita ei voi keskusteluissa haastaa.

Holapan mukaan myös taloustieteilijät itse ylläpitävät tätä näkökantaa. He eivät pidä näkemyksiään poliittisina eivätkä halua ottaa poliittisesti kantaa. Taloustieteilijät vain antavat reunaehdot ja poliitikot saavat sitten valita suuntaa annettujen reunaehtojen puitteissa.

Raha ei lopu

Eurokriisin hoidossa pyörivä väärinkäsitysten vyyhti on niin valtava, että sitä on vaikea lähteä selvittämään.

Jussi Ahokkaan mukaan ongelmana on, ettei ole käsitystä nykyisen rahatalousjärjestelmän mekanismeista ja instituutioista. Yleinen harhaluulo esimerkiksi on, että rahat eivät riitä. Kuitenkin keskuspankki voi luoda rahaa ”tyhjästä”.

Uusklassiselle taloustieteelle raha on vain vaihdon väline. Raha on kuitenkin paljon muutakin, se on merkki velasta ja samalla näiden velkojen selvittämisen työkalu.

Periaatteessa kuka tahansa voi luoda rahaa. Sen sijaan on vaikeaa saada muut hyväksymään raha käypäksi valuutaksi. Valtioraha on yleisesti hyväksyttyä valuuttaa, joka lasketaan keskuspankin kautta liikkeelle. Kun valtiolla on oma valuutta ja oma keskuspankki, ei se käytännössä voi mennä konkurssiin. Mikään keskuspankki ei itse asiassa ole jättänyt valtiotaan konkurssiin.

Eurojärjestelmän perusongelmana on, että valtiot eivät ole valtiorahan luojia vaan se rooli on annettu riippumattomalle Euroopan keskuspankille, jonka talouspolitiikka on konservatiivista. EKP kantaa lähinnä huolta inflaatiosta. Sillä ei ole mitään työllisyys- tai muita tavoitteita, vain inflaatiokammo, jota hoidetaan leikkaus- ja vyönkiristyspolitiikalla.

Toisen ylijäämä on toisen alijäämä

Euroalueen taustalla on uusklassinen ajatus niin sanotusta optimaalisesta valuutta-alueesta.

Euroopan talous yskähteli pahasti 1980-luvulla. Päättäjät pelkäsivät, että maanosa jää kansainvälisessä kilpailussa pahasti jälkeen. Talouden elvyttämiseksi otettiin mallia Yhdysvalloista ja uusliberalistista politiikkaa harjoittaneesta Ronald Reaganin talouspolitiikasta, jota hallitsi markkinoiden vapauden ideologia.

Eurooppaa alettiin integroida. Arveltiin, että toimivat sisämarkkinat edellyttävät yhteistä valuuttaa. Kaikessa tohinassa sivuutettiin vaaratekijät – kohtalokkaalla tavalla, kuten nyt tiedämme.

Oletettiin, että markkinoiden vapaus tasoittaa automaattisesti järjestelmän sisällä syntyvää epätasapainoa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Holappa siteeraa keynesiläisen taloustieteen perustajagurua John Maynard Keynesia, jonka mukaan toisen ylijäämä on aina jonkun toisen alijäämä. Euroopan rahaliitossa menestyneiden maiden, kuten Saksan ja Suomen, ylijäämät eivät olisi voineet syntyä ilman heikompien maiden alijäämiä. Esimerkiksi Suomenkin viennin menestys on osittain rakentunut edullisen euron kurssin varaan.

Politiikan suunta ei muutu ilman vastarintaa

Kovin korkeaa arvosanaa Holappa ja Ahokas eivät Euroopan tai Suomen päättäjien europolitiikalle anna. Ahokas huomauttaa, ettei yksikään euromaan johtaja ole muodostanut minkäänlaista järkevää analyysia tilanteesta. Pakon edessä ja minimaalisella tavalla on keskitytty pelkästään kriisipesäkkeiden hoitamiseen.

Euroopan keskuspankki voisi ratkaista eurokriisin tältä istumalta, mutta se ei ole halunnut toimia. Käytännössä tarvittaisiinkin EKP:n politiikan muutosta. Keskuspankki voisi jäädyttää kriisimaiden lainakorot tietylle tasolle.

Ongelmana on, että minkään valtion johto ei voi suoraan komentaa EKP:tä. Tarvitaan joko EKP:n omaa kääntymistä tai suurten euromaiden ulkopuolista painostusta.

Euroopassa on päinvastoin valittu leikkausten ja vyönkiristyksen politiikka, jota Holappa ja Ahokas arvostelevat kovin sanoin. Edellisen kerran kun Euroopassa harrastettiin vyönkiristyspolitiikkaa, oli seurauksena fasismin nousu ja toinen maailmansota. Pitkään silloinkin pyristeltiin ja pyrittiin jatkamaan epäonnistunutta politiikkaa.

– Seinä tulee vastaan, kun ihmisten olot ovat tarpeeksi karmeat, toteaa Holappa.

Hänen mukaansa ei riitä, että kriisimaiden kuten Kreikan tai Espanjan ihmiset protestoivat. Tarvitaan kamppailuja myös euron ydinmaissa, kuten Suomessa ja Saksassa. Politiikan suunnan muuttamiseksi tarvitaan täältä nousevaa vastarintaa.

Holappa nostaa esiin Ranskan vaalit, jotka nostivat lupavalla tavalla vasemmiston valtaan. Nähtäväksi jää, missä määrin tuore sosialistipresidentti Francois Hollande pitää kiinni lupauksistaan harjoittaa toisenlaista politiikkaa ja haastaa Saksan liittokansleri Angela Merkelin talouspolitiikka.

Pikku hiljaa euro-eliitin politiikkaa on alettu arvostella jo valtavirran taloustieteenkin sisällä. Ahokas toteaa, että monet päättäjät ovat heränneet huomaamaan että jotakin on vialla ja että eurojärjestelmässä on vakavia ongelmia.

Vaihtoehtojen esittämiselle on vain niukasti pelivaraa. Nykyisen vyönkiristyspolitiikan kriitikot tyrmätään, eikä valtavirrasta poikkeavia näkymyksiä uskalleta Suomessakaan esittää. Hegemoninen paine valtiovarainministeriöstä, Suomen pankista ja kansainvälisiltä tahoilta on murskaava.

Onko leikkaaminen ”vastuullisuutta”?

Eurokriisin hoidossa on puhuttu paljon ”vastuullisuudesta”. Se on nykykeskustelussa saanut sangen omituisen sisällön.

Vastuullisuuden nimissä Kreikka ja Espanja pakotetaan leikkaamaan julkista taloutta. Ahokkaan mielestä leikkauslinjasta kiinni pitäminen jos mikä on vastuutonta politiikkaa.

– Suomen 1990-luvun lamastakaan ei ole näköjään paljoa opittu. Silloin Suomella oli oma valuutta, jonka devalvoiminen toi lisää pelivaraa. Suomi sai hyötyä myös maailmantalouden yleisestä kasvusta. Silti lamalla oli katastrofaaliset seuraukset: pitkäaikaistyöttömyyttä ja köyhyyttä, varoittaa Ahokas leikkauspolitiikan vaaroista.

Kreikkaa ja muita kriisimaita syytetään vastuuttomasta talouspolitiikasta, mutta oliko niillä vaihtoehtoja?

– Alijäämäisillä mailla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin budjettivajeiden kasvattaminen. Vastuullisuutta olisi tarvittu myös niiltä mailta joilla on ollut talouden ylijäämää, sanoo Holappa.

Hänen mukaansa vastuullisuus on tällä hetkellä vain synonyymi vyönkiristyspolitiikalle, jossa jätetään huomiotta talouskasvu, työllisyysvaikutukset ja talouden vakaus.

Valtion velka on itse asiassa monessa tilanteissa mitä vastuullisinta politiikkaa. Valtion rooli on tehdä aktiivista finanssipolitiikkaa, joka tasoittaa suhdannevaihteluita.

Yksittäisen kotitalouden kannalta on järkevä pitää tulot ja menot tasapainossa, mutta valtiontaloudessa toimivat erilaiset pelisäännöt.

Uusi New Deal

Kreikan, Espanjan ja koko euroalueen tulevaisuus näyttää kesä-heinäkuun vaihteessa 2012 epävarmalta.

Edessä ei ole helppoja ratkaisuja. Esimerkiksi spekulointi siitä, eroaako Kreikka eurosta, tuo uusia ongelmia: Kreikan velat nimittäin ovat euromääräisiä. Edessä olisi valtava velkojen uudelleen järjestely.

Lauri Holappa toteaa, ettei Euroopan keskuspankin roolia voi nyt ylikorostaa, onhan se alunperinkin suurimpia syypäitä koko kriisiin.

– Keskuspankin rakenteiden muuttamisen vaatimus on vasemmistonkin kannalta keskeistä. Sitä kautta voidaan laajentaa poliittista päätöksentekoa talouden alueelle.

EKP:n pitää voida suoraan luotottaa jäsenmaita ja säädellä rahavirtoja sen mukaan, onko uhkana työttömyys vai inflaatio.

1930-luvulla Yhdysvalloissa toimeenpantiin New Deal -uudistus, jonka tarkoituksena oli pelastaa maa suuren laman kourista muun muassa suurilla investoinneilla. Euroopassa olisi tälle nyt tarvetta. Työllisyyttä ja kestävää kasvua edistäviä hankkeita voisivat olla esimerkiksi panostukset uusituvaan energiaan sekä Euroopan maantie- ja rautatieverkostoon.

– Nyt olisi uuden New Dealin paikka, toteaa Holappa.