Harvojen vapaus

Aikamme vallitseva ideologia on epäilemättä liberalismi. Yksityisomistusta, vapaata kauppaa, kilpailua ja markkinoiden autuutta kyseenalaistaa vain harva – ainakaan julkisesti. Vaikka taloudellista liberalismia ehkä kritisoidaan, kannattavat vasemmistolaisiksi itsensä tunnustavat silti ”arvoliberalismia”, johon katsotaan kuuluvan esimerkiksi yksilönvapaudet.

Mutta mitä liberalismi lopulta on? Yleensä liberalismia määritellään listaamalla joukko abstrakteja asioita, kuten vapautta ja demokratiaa. Esimerkiksi Wikipedian artikkelissa korostuu yksilö ja yksilönvapaudet.

Italialainen marxilainen historioitsija ja yhteiskuntatieteilijä Domenico Losurdo valottaa tuoreessa teoksessaan liberalismin juuria. Liberalismin musta kirja tutkii johtavien liberalististen ajattelijoiden ajatuksia, mutta tuo esille myös ne valtavat ristiriidat joita vapauteen uskovaan ideologiaan liittyy sekä lukuisat kansanmurhat ja rikokset, joihin itseään liberaaleiksi kutsuneet tahot ovat syyllistyneet.

Liberalismin synkkään historiaan perehtyminen auttaa ymmärtämään fasismin ja natsismin syntyä 1900-luvun alussa. Myös meidän kotoisten liberaalien – EK:n, ajatuspaja Liberan tai vaikkapa kokoomusnuorten – into kurittaa ja kyykyttää köyhiä on paremmin selitettävissä liberalismin konkreettisten rikosten kautta.

Liberalismin vastahistoriaa

Kirjan suomenkielinen nimi on huono käännös. Liberalismin mustalla kirjalla ei ole tekemistä takavuosina kohauttaneen Stéphane Courtois'n Kommunismin mustan kirjan kanssa. Kuten Tiedonantajan silloinen päätoimittaja Erkki Susi totesi, Courtois’n kirja ei täytä metodiltaan tai lähdeaineiston käytöltään alkeellisimpiakaan tieteelliselle tutkimukselle asetettavia vaatimuksia. Courtois yritti propagandistisella kirjallaan saada synninpäästöä omalle kommunistiselle taustalleen ja hyökätä Ranskassa merkittävää ideologista suuntausta vastaan.

Losurdolla sen sijaan ei ole tarvetta henkilökohtaiselle ristiretkelle liberalismia vastaan. Liberalismin musta kirja on alkuperäisen tittelinsä mukaisesti liberalismin vastahistoriaa (Contrastoria del liberalismo). Siinä Losurdo soveltaa esimerkillisesti historiallisen materialismin metodeja. Losurdo ei kuvaa liberalismia kokoelmana ihanteita ja yleviä tavoitteita vaan liberalismin konkretiaa: sitä, mitä liberalismin nimeen vannoneet ajattelijat ja poliitikot kirjoittivat ja tekivät ja millaista yhteiskunnallinen todellisuus oli liberalistisissa maissa, erityisesti Hollannissa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa sekä niiden hallinnoimissa siirtomaissa.

”Kirja ei käsittele liberaalia ajattelua sen abstraktisen puhtauden näkökulmasta vaan liberalismin todellisuutta, liberaalia liikettä ja liberaalia yhteiskuntaa, konkreettisena ilmiönä”, kirjoittaa Losurdo.

Orjuus on omistajan oikeus

Losurdo lähtee liikkeelle liberaalien suhteesta orjuuteen. Maailmanhistorian suurimpia ristiriitoja lienee vapaudenkaihoisten liberaalien sinnikäs into pitää kiinni oikeudesta omistaa orjia.

Keskustelu orjuudesta velloi toki liberaalien keskuudessa vahvana. Liberaaleista oppi-isistä esimerkiksi John Stuart Mill oli sitä mieltä, että ihminen ei voinut olla yhtä aikaa liberaali ja orjien omistaja. Sen sijaan John Locke puolusti kivenkovaan oikeutta orjien omistamiseen.

Orjakaupalla oli merkittävä taloudellinen rooli niin Hollannin, Iso-Britannian kuin tietysti Yhdysvaltojen taloudessa. Orjien kohtelu oli siirtomaissa epäinhimillistä. Hollannin omistaman Surinamin sokeriplantaasien orjilta silvottiin sumeilematta raajoja, mikäli he eivät alistuneet pakkotyölle.

Amerikan alkuperäiskansojen kohtelu on eräs Englannin siirtomaahistorian synkimmistä luvuista. Yhdysvaltain itsenäisyyden merkkihenkilö Benjamin Franklin selitti muistelmissaan, että kyseessä oli jumalallisen inspiraation sanelema rotuhygieeninen ohjelma, jolla oli tarkoitus päästä eroon paholaista palvovista villeistä.

Köyhät kyykkyyn

Liberalismin ajatus orjuudesta ei kohdistunut vain siirtomaiden asukkaisiin tai ei-valkoisiin rotuihin. Myös kotimaan irtolaiset ja kerjäläiset olivat liberaalin omistavan luokan näkökulmasta joutilasta ja toivotonta rahvasta. Englantilainen moraalifilosofi Francis Hutcheson toteaa, että orjuus sovellettuna yhteiskunnan alempiin kerroksiin olisi hyödyllinen rangaistus. Hutchesonin mukaan orjuuden on oltava ”tavallinen kuritus noille laiskoille kulkureille, jotka eivät kykene ylläpitämään itseään ja perheitään oikealla työllä…”

Hollantilainen liberaali ajattelija Hugo Grotius puolestaan totesi, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat luonnostaan orjia, ja kansoja, joiden osana on ”osata paremmin totella kuin hallita”.

Liberalismi teki siis eron niiden välillä, jotka hallitsivat omistamisen taidon ja niiden välillä, joille tuota oikeutta ei voitu sallia. Jälkimmäisiin kuuluivat itseoikeutetusti muut kuin valkoiset, eurooppalaiset kansat, koska niissä hädin tuskin tunnettiin yksityisomistuksen käsitettä. Samoin kotimaiden köyhälistö oli ”heikompaa ainesta”, jota piti pitää kurissa ja nuhteessa.

Lukiessa liberalismin oppi-isien tekstejä huomaa yhtäläisyyden nyky-Suomeen. Meilläkin liberaali oikeisto on vaatinut työttömiä ja vähävaraisia kuriin ja töihin palkalla millä hyvänsä. Tämä kumpuaa liberalismiin sisäänrakennetusta eriarvoisuudesta: toiset ovat vapaampia ja tasa-arvoisempia kuin toiset.

Työläiset orjan asemassa

Losurdon kirjaa lukiessa alkaa ymmärtää, miten liberalismin vapaus on vain harvojen vapautta. Alun perin kyse oli nousevan kapitalistien luokan kapinasta monarkian ja kirkon valtaa vastaan. Vapaus oli ennen muuta omistamisen ja kaupan vapautta suhteessa jäykkään feodalistiseen tuotantotapaan. Vapauden arvoisia olivat vain omistajat, massojen katsottiin olevan kyvyttömiä osallistumaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Kaiken ytimessä oli yksityisomistus, jonka pyhyys sai julmia muotoja. Esimerkiksi Englannissa pienimmistäkin varkauksista ja omaisuusrikoksista tuomittiin köyhälistöä ankariin rangaistuksiin – usein tuomiona oli kuolema. Nuorimmat omaisuusrikoksista teloitetut olivat 11-12-vuotiaita lapsia, jotka usein olivat varastaneet ruokaa hengenpitimikseen.

Vaikka Englannissa varsinainen orjuus olikin kielletty, ei porvariston palvelijoiden asema poikennut orjan asemasta. Myös työläisten asema oli kapitalismin alkuaikoina liki orjuutta. Esimerkiksi Skotlannissa hiilikaivos- ja suolakaivostyöläisten oli pidettävä kaulapantaa, johon oli kirjoitettu ”isännän” nimi.

1800-luvun Englannin työlaitosten maine oli hirvittävä. Monet kuolivat mieluummin nälkään ja sairauksiin kuin joutuivat työlaitoksiin. Losurdo kuvaakin työlaitoksia jättiläismäiseksi keskitysleirijärjestelmäksi. Eräs keino köyhälistön kurissa pitämiseen olivat pakkovärväykset niin armeijaan kuin laivastoon.

Ay-liike ja kansalaistoiminta kielletty

Liberaalit ajattelijat kauhistelivat työläisten ja muun rahvaan yhteenliittymiä. Esimerkiksi John Locke totesi, että suurin osa ihmiskunnasta, joka on omistautunut työlle, ei ollut sovelias älylliseen ja moraaliseen elämään – niinpä myöskään kansalaisoikeudet eivät tälle väestölle kuuluneet.

Adam Smith suositteli, että brittihallinto toimii tiukasti kaikenlaisia työväen yhteenliittymiä vastaan. Ylipäätään kansalaisten yhteistoiminta pyrittiin tekemään lainvastaiseksi jo syntyhetkillään. Ay-liike katsottiin salaliitoksi valtiota vastaan – Suomessakin liberaalioikeisto hyökkää vahvasti ay-liikettä vastaan, mikä juontuu suoraan liberalismin pitkästä traditiosta.

Tätä kaikkea liberalistit perustelivat ”kansakunnan edun” tai ”yhteiskuntarauhan” nojalla. Valtaenemmistön on uhrauduttava jatkuvasti yhteiskunnan kokonaisedun puolesta.

Bernard de Mandeville totesikin suoraan: ”Jotta yhteiskunta voidaan saada onnelliseksi, valtaenemmistön on välttämättä pysyttävä sekä sivistymättömänä että köyhänä”, sillä ”varmin vauraus koostuu työteliäiden köyhien massasta.”

Arthur Young puolestaan totesi: ”Kaikki idiootteja lukuun ottamatta tietävät, että alemmat luokat on pidettävä köyhyydessä, muuten ne eivät koskaan tule olemaan työteliäitä”.

Siinäpä miettimistä, kun arvioi kokoomusvetoista politiikkaa…

Liberalismin ja fasismin kytkökset

Liberalismissa piilevät myös fasismin ja natsismin siemenet. Tässä Losurdon ohella monet muutkin tutkijat ovat havainneet selkeän jatkumon 1800-luvulta 1900-luvulle.

Esimerkiksi Hannah Arendt on todennut, että 1900-luvun totalitarismin juuret voi löytää Brittiläisen imperiumin siirtomaapolitiikasta. Niiden piirissä syntyi uusi hallinnon muoto, systemaattinen alistaminen ja tarvittaessa valmius ”hallinnollisiin joukkomurhiin”. Natsien keskitysleirien alkumuotona voidaan pitää Amerikan alkuperäisasukkaiden pakkosiirtoja reservaatteihin. Myös käsitys synnynnäisestä epätasa-arvosta, alemmista roduista ja houkutus rodunjalostukseen syntyi liberalistisessa perinteessä.

Liberalismissa muodostui myös ajatus ”herrarodun demokratiasta”, käytännössä omistavan luokan diktatuurista, missä yhteiskunnan eliitti katsoo saaneensa mandaatin hallita alempia kansanosia, myös alempia rotuja.

Fasismin ja kansallissosialismin juuret löytyvät vahvasti liberalismista, eivät niistä sosialismin aatteista, joita nousi 1700-1800-luvuilla. Termi ’kansallissosialismi’ onkin saksalaisten fasistien kehittämä hämäystermi, jolla ei ole mitään tekemistä sosialismin kanssa.

Työväenliike ja sosialismi toteuttivat liberalismin ihanteita

Losurdo toteaa, että liberaalit markkinat ovat toimineet vuosisatojen ajan ihmisarvon riiston ja jopa terrorin näyttämönä. Markkinoilla ostettiin ja myytiin niin värillisiä orjia kuin valkoisia sopimuspalvelijoita. Markkinoiden nimissä on tukahdutettu myös työläisten muodostamia liittoumia, kielletty ihmisten yhteiskunnallisia oikeuksia.

”Liberaali maailma ei yrittänyt estää tai pysäyttää tragediaa, vaan tragedia kehittyi nimenomaan tiiviissä suhteessa siihen”, kirjoittaa Losurdo.

Losurdo toki myöntää liberalismin ansiot – siinä missä Marx ja Engelskin. Siirtyminen kohti siirtomaavallan kumoamista, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, ihmisoikeuksia ynnä muita nykyään liki itsestään selvinä pidettyjä edistyksellisiä tavoitteita kohti tapahtui rajuissa myllerryksissä ja usein äärimmäisen väkivaltaisten vaiheiden jälkeen. Historian liike kohti laajempaa demokratiaa ei ole ollut kivuton saati suoraviivainen, ja usein sen liikuntavoima on tullut liberaalien perinteiden ulkopuolelta.

Liberalismin ihanteiden – vapauden, tasa-arvon, veljeyden – konkreettinen toteuttaminen ja laajentaminen jäivät kapitalismin myötä syntyneen työväestön, työväenliikkeen ja sosialismin tehtäväksi. Meidän ei tule antaa sitä kunniaa liberalisteille.

Domenico Losurdo: Liberalismin musta kirja. Into Kustannus 2013. 440 sivua. Suomennos Pauliina De Anna. Alkuperäinen teos Controstoria del liberalismo. Gius, Laterza & Figli 2006.