Talous ei saa olla itseisarvo

Nuoren Karl Marxin ensimmäinen huolellinen tutkimus käsitteli luonnonfilosofiaa. Kyseessä oli hänen vuosina 1840-1841 kirjoittamansa väitöskirja Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero (Differenz der demokritischen und epikureischen Naturphilosophie).

Marxin väitöskirja kuuluu hänen vähiten tutkittujen tekstiensä joukkoon. Se saatiin julkisuuteenkin ensimmäistä kertaa vasta 1902, vuosia Marxin kuoleman jälkeen. Kaiken lisäksi säilyneessä tekstissä on laajoja aukkoja, kun muutamia jaksoja puuttuu.

Marxin nuoruudentyötä kommentoivat aikoinaan muun muassa G.V. Plehanov sekä V.I. Lenin, jotka molemmat pitivät tekstiä vielä liian idealistisena ja merkityksettömänä Marxin muuhun tuotantoon verrattuna. Osittain ehkä tästäkin syystä vain harvat tutkijat ovat myöhemmin ottaneet tarkasteluun suuren ajattelijan väitöskirjan.

Suomeksi Marxin väitöskirja saatiin vasta 2005. Suomentaja, pitkän linjan Marx-tutkija Jukka Heiskanen, varusti käännöksen laajalla johdantoluvulla ja selityksillä.

Marxin nuoruuden aikaisten tekstien parissa puuhailu innosti Heiskasta tarttumaan aiheeseen laajemminkin.

Alkuvuodesta Jukka Heiskaselta ilmestyi teos Nuoren Marxin luonnonfilosofia ja sen ekologiset seuraukset. Demokraattisen sivistysliiton ja Karl Marx -seuran yhteistyössä julkaisema kirja on kansainvälisestikin merkittävä tutkimus sangen ajankohtaisesta aiheesta, Marxin luontoajattelusta.

– Pakersin sen kanssa aika kauan, tosin monien muiden töiden ohessa. Sen on siis tarkoitus olla filosofianhistoriallinen tutkimus Marxin luontoajattelusta, tekijä kertoo.

Marx ja antiikin atomistit

Jukka Heiskasen mukaan vielä pari-kolmekymmentä vuotta sitten oli yleistä olettaa, ettei Marx mikään luontoajattelija ollutkaan. Sitten huomattiin, että hänen teoksissaan on siellä täällä kohtia, joissa luonnosta puhutaan. Vähitellen alettiin myös oivaltaa, että näihin kohtiin sisältyy kiinnostavia teoreettisia kehitelmiä, kuten se, että käyttöarvot, siis hyödylliset esineet, syntyvät aina ihmisen ja luonnon yhteistyönä.

Sehän tarkoittaa, että ihminen ei hallitse luontoa sen ulkopuolelta käsin.

– Itse väitän, että erilliset tekstikohdat teoreemoineen ovat usein yhteydessä keskenään, niin että Marxilta laajasta teoriakompleksista on löydettävissä tietty luontoajattelun suuri linja. Siinä tosin näkyvät hänen ajattelunsa tunnetut murrokset ja alituinen rönsyilyn taipumus. Käytän paljon tilaa Marxin kaikkein varhaisimman luonnonfilosofian, etenkin hänen väitöskirjansa mutta myös muiden saman ajan tekstien selvittelyyn, koska niitä on kansainvälisesti katsoenkin tutkittu merkillisen vähän. Yhdysvaltalaiselta John Bellamy Fosterilta olen kyllä oppinut paljon. Hän on kuitenkin lähinnä sosiologi; itse korostan enemmän filosofisia kysymyksiä.

Marxia kiinnosti noina varhaisvuosina antiikin atomistinen filosofia, jossa oli laskettu sekulaarin luontokäsityksen perusteet.

– Demokritoksen mielestä atomit olivat alituisessa liikkeessä, niitä ei saatu millään keinoin pysähtymään. Siksi luonto oli kauttaaltaan aktiivista. Samalla atomismi kuitenkin johti mekanistiseen maailmankuvaan, jossa kaikki mahdollinen johdettiin kovien ja ikiaikaisten perushiukkasten liikkeistä. Epikuros lisäsi nyt oppiin väitteen, että atomien liikkeitä ei säädellyt tiukka välttämättömyys vaan ne ikään kuin osoittivat yksilöllisyyttä poikkeamalla arvaamattomasti radoiltaan. Tällä tavalla mekanistinen maailmankuva luhistui ja luonnosta tuli produktiivista, luovaa.

Marx ihaili Epikurosta, mikä oli Heiskasen mielestä kaukokatseista.

– Nykyään monet yrittävät murtaa mekanistisen maailmankuvan ja kohottaa luonnon arvostusta olettamalla, että luonnon sisällä piilee jokin henkinen prinsiippi. Minusta luontoa arvostetaan vielä enemmän, jos sillä itsellään katsotaan olevan luovia kykyjä. Luontohan meidätkin on luonut.

Ainesten vaihdunnan oppi

Jukka Heiskasen mukaan antiikin ajan atomismiin kuului myös näkemys siitä, että kaikki oliot ikään kuin vaihtavat aineksia keskenään, kun kerran ne kaikki koostuvat sinne tänne liikkuvista atomeista. Tämä vaikutti siihen, että Marx tähdensi kuuluisissa vuoden 1844 käsikirjoituksissaan, miten luonto kuin on ihmisen oma ruumis, josta vieraantuminen on hänelle kohtalokasta.

Vielä myöhemmin Marx kehitteli tämän konseptioksi ihmisen ja luonnon välisestä ainesten vaihdunnasta.

– Ainesten vaihdunnan oppia on joskus epäilty itsestäänselvyyksien luetteloinniksi. Kaikkihan tietävät, että ihminen esimerkiksi syö ja ulostaa. Tällöin on jäänyt huomaamatta, että Marx täsmentää konseptiota osoittamalla ihmisen työn roolin siinä. Tätä kautta herää edelleen kysymys, miten yhteiskunnallinen työ ja tuotanto pitäisi organisoida, jotta ainesten vaihdunta sujuisi suotuisasti.

Heiskanen kertoo, miten Marx arvostelee hallitsematonta kaupungistumista ja kaupankäyntiä, joissa syntyvien ihmis- ja tavaravirtojen sisältämät luonnon ainesosatkin virtailevat hallitsemattomasti ties minne.

– Marxin tavoitteita ovat jätteiden kierrätys koko yhteiskunnan mitassa sekä kaupungin ja maaseudun välisen antagonismin, vahingollisen vastakkaisuuden, poistaminen. Tietysti myös tavarakauppa pitäisi saada pois holtittomasta, luontoa pirstovasta tilastaan.

Marx oli omaksunut ajatuksiaan ainesten vaihdunnasta saksalaiselta maatalouskemistiltä Justus von Liebigiltä, mutta yhdisti niitä kapitalismin analyysiinsä.

– Ne olivat huimasti aikaansa edellä. Ikävää vain, että Marxin seuraajat eivät tajunneet kehitellä niitä, harmittelee Heiskanen.

Pirulliset koneistot

Nuoren Marxin tuotannosta nostetaan usein esille käsitys vieraantumisesta. Mutta mitä vieraantuminen oikein tarkoittaa?

– Nuorelle Marxille vieraantuminen oli maailmaa syleilevän laaja käsite ja yhteiskuntaa selittävä ilmiö, josta hän johti suuret joukot ikäviä asioita. Myöhemmin hänen käsityksensä yhteiskunnan rakenteista ja historian liikevoimista muuttui; emme voi kuvitella, että Pääoman nimenä olisi vaikkapa "Vieraantumisen lajit ja alalajit". Vieraantuminen on nyt pikemminkin selitettävä asia, vaikka sekin on hieman suhteellista, selventää Heiskanen.

Hän vertaa vieraantumista saippuapalaseen: samalla tavalla se luiskahtaa käsistä juuri kun tutkija luulee pystyvänsä sen määrittelemään.

– Marxiin perehtyneilläkään ei ole siitä yksimielisyyttä. Minusta sillä kannattaa viitata siihen, että on asioita, joihin ihmisellä voisi olla sopusointuinen suhde, mutta jotka ovat ihmisen oman toiminnan takia karanneet hänen hallinnastaan ja alkaneet puolestaan hallita häntä.

Toinen keskeinen seikka on, että vaikka vieraantumisongelmien juuret ovat yhteiskunnan toiminnoissa, nämä ongelmat kouraisevat usein syvästi ihmisyksilöitä eli ilmenevät psyykkisellä, sosiaalipsykologisella ja eettisellä tasolla. Tässä suhteessa vieraantumista voi Heiskasen mukaan

verrata ranskalaisen sosiologin Émile Durkheimin "anomiaan", normittomuuteen, joka myös yhdisti yksilöitä ja yhteiskuntien luonnetta ja muun muassa ajoi ihmisiä itsemurhaan.

– Ei ole mikään uutinen, että näin ymmärretty vieraantuminen on nykyään saanut melkoiset mitat. Monet vieraantuvat esimerkiksi politiikasta ja kokevat ihan "määritelmän mukaisesti", että he eivät hallitse asioita vaan asiat ja jotkin pirulliset koneistot hallitsevat heitä.

Ihmisen vieraantuminen luonnosta

Jukka Heiskanen varoittaa, ettei kannata toistaa nuoren Marxin virhettä ja antaa vieraantumisteorian pursuilla yli äyräidensä. Se on hänen mukaansa vain yksi eikä edes perustavin yhteiskunta-analyysin väline.

– Tämä pätee myös ekologisissa kysymyksissä. Kun esimerkiksi pääoman voitontavoittelu johtaa tuhoamaan luontoa, on parempi sanoa tämä suoraan eikä puhua vieraantumisesta. Toisaalta, jos ihmiset joukkomitassa roskaavat ja raiskaavat ympäristöään tai kohtelevat eläimiä kaltoin, herää epäilys, ettei se kaikki johdu suoraan taloudellisista pakoista vaan he myös elävät miljöössä, jota leimaa luonnosta vieraantuminen. Ihminen on ajautunut konfliktiin luonnon joidenkin puolien kanssa, ja tilanne alkaa kääntyä hankalaksi.

Heiskasen mielestä vieraantumisteoria auttaa näkemään, että kyse on ongelmista, joita ei voida ratkaista niinkään syyllistämällä ihmisiä tai paljastamalla heidän "väärä tietoisuutensa", koska ongelmien juuret ovat syvemmällä.

– Ratkaisuna on paremminkin ihmisten oma toiminta kaikilla tasoilla. Sen avulla voidaan yrittää tarrata kiinni siihen, mikä on karannut käsistä, sanoo Heiskanen.

Todellista rikkautta on ihmisen kehitys

Nykyään puhutaan paljon talouden ja kulutuksen kasvusta ja sen ekologisista seurauksista. Esimerkiksi Suomessakin kannatusta saanut degrowth-liike vaatii tuotannon ja kulutuksen vähentämistä eli talouden kutistamista, koska ylikulutus aiheuttaa pitkäkestoisia ympäristöongelmia ja sosiaalista epätasa-arvoa.

Jotkut vihreät ovat kritisoineet Marxia taloudellisen tuotannon ja kasvun ihannoimisesta, mutta Jukka Heiskasen mukaan tämä on kyseenalainen tulkinta.

– Kirjassani ei tarkastella talouskasvua, mutta aika lähelle tätä kysymystä tullaan. Marx eli aikana, jolloin mikään nollakasvu ei ollut ajankohtainen tavoite, ja se toki näkyy hänen tuotannossaan. Jos kuitenkin katsomme hänen koko teoriakompleksinsa perustavimpia ideoita – ne ovat nähdäkseni sellaisia, joissa filosofia ja talous kytkeytyvät yhteen – voimme yllättävää kyllä jälleen oppia häneltä paljon.

Marxille edistyksen perimmäisenä kriteerinä on ihminen.

– Marx sanoo Grundrissessa, että "todellista rikkautta" on ihmisen kykyjen, tarpeiden ja nautintojen kehitys. Niinpä tavarat ja talouskasvu ovat tähän nähden toissijaisia asioita, välineitä, joita pitää tarkastella historiallisen tilanteen kannalta. Nykyinen talouskasvu näyttää tarkoittavan eräiden luonnonvarojen hupenemista sekä tavaratuotannon kasvua ja ilmastonmuutoksen etenemistä, varmaan vielä katastrofeihinkin asti.

Kun siis Marxilla edistys toteutuu ihmisessä, herää kysymys, onko hän liian ihmiskeskeinen ajattelija?

– Mielestäni perimmiltään ei. Marx ymmärtää hyvin, että ihmisen kyvyt ja tarpeet ovat puolestaan sidoksissa nykyään ekologisiksi kutsuttuihin asioihin. Ihmisen syvimpään olemukseen kuuluu, että hän on paitsi yhteiskunnallinen myös luonnonolento. Ja esimerkiksi Pääomassa Marx puhuu terävästi slummien ekologisesta kurjuudesta sekä esittää kuuluisan ekologisen imperatiivinsa, jonka mukaan meidän on jätettävä maa tuleville sukupolville parannettuna.

Pakonomaisen kasvun kapitalismi

Modernina aikana tavaratuotannon kasvu on tapahtunut paljolti standardisoitumisen, määrän laatuun nähden saaman ylivallan muodossa. Jukka Heiskanen toteaa, että kasvatamme vielä nykyäänkin enemmän määrää kuin laatua, minkä älyttömyydestä esimerkiksi filosofi Timo Airaksinen on hiljattain kirjoittanut.

Myös Marxia on joskus epäilty standardisoinnin ihailijaksi. Jopa häntä muuten kovasti kehuva Robert Misik vihjaisee niin kirjassaan Marx jokamiehelle.

– Minusta moite on nurinkurinen. Marx tähtää talouteen, jossa käyttöarvot, esineiden rajattoman moninaiset käyttötarkoitukset, ottavat vallan markkinoilla syntyvältä paljon abstraktimmalta, rahamäärinä ilmenevältä vaihtoarvolta. Tämä Marxin projekti taitaa olla mahtavin yhteiskuntatieteen tuntema hyökkäys standardisoitumista vastaan, muistuttaa Heiskanen.

Nykyään me kuitenkin elämme vaihtoarvojen hallitsemassa taloudessa ja yhteiskunnassa, siis kapitalismissa.

– Marx osoitti, että kapitalismi on pakonomaisen kasvun järjestelmä, jossa vaihtoarvojen kasaaminen on kohonnut itseisarvoksi ja alkanut ohjata tuotantoa riippumatta siitä, millaisia seurauksia siitä koituu ihmiselle ja luonnolle. Tätä sietää miettiä, kehottaa Jukka Heiskanen.