Tuottavuus, työaika ja työttömyys
Nykyisen kapitalistisen tuotannon ja viime vuosisadan kapitalismilla on edelleen yhteisiä ilmenemismuotoja. Kapitalismin kehitysvaiheiden kaikkina aikoina on sen peruskivenä ollut tuotantovälineiden yksityisomistus. Nykyisin puhutaan kehittyneistä kapitalistisista maista, joksi myös Suomea sanotaan.
Kehitys ei ole kuitenkaan niissäkään muuttanut kapitalistisen tuotantotavan peruslakia; tuotanto toimii yksityisen omistajansa voittojen jatkuvan maksimoimisen välineenä. Se ei myöskään ole muuttanut tuotantovoimissa työläisen aseman perusolemusta. Sen paikka ja rooli on edelleen verrattavissa muihin koneiston osiin. Aikaisempaan kapitalismiin verrattuna työläisen asema työvoimatavarana on vain vahvistunut ja käynyt näkyvämmäksi.
Nykyisessä tuotannossa työvoiman on sopeuduttava kapitalistisen tuotannon tarpeisiin. Tuotannon realisoinnissa päivän sana on logistiikka. Perinteistä tapaa tuottaa varastoon ei enää tapahdu. Kun tehdään koko ajan suuresti heilahtelevaan kysyntään sovitettuja tavaramääriä, luonnollisesti myös työvoiman käytön tarve muuttuu entistäkin heiluvammaksi.
Jo Marx osoitti pääoman kehityksen peruslainalaisuudet. Niiden mukaisesti kapitalismissa työttömyys tulee vain kasvamaan kapitalismin kehittymisestä huolimatta, ja päinvastoin, jopa kapitalismin kehitystä seuraten.
Kapitalismi syö omaa häntäänsä
Nyt Suomessakin esitetään työttömyyden poistamisen lääkkeenä tuottavuuden tuntuvaa nostamista ja työajan pidentämistä. Kumpikin keino on kapitalismissa vain keinoja kapitalistin voittojen kasvun lisäämiseen. Tuottavuuden kasvun mittana aina voi ja tulee olla vain ihmistyövoiman käytöstä saatu tuotemäärä tietyssä ajassa.
Kapitalismissa kummankin edellä mainitun tekijän tehostaminen vain pienentää elävän työvoiman käyttötarvetta kasvavasta tavaramäärästä huolimatta. Syrjään työnnetty ihmismäärä kasvaa. Kapitalismi syö omaa häntäänsä. Ristiriita kärjistyy työn yhteiskunnallisen luonteen ja yksityisen omistajan välillä.
Täystyöllisyys on kapitalismissa mahdoton tavoite. Koska kapitalismi perustuu lisäarvon anastamiseen ja sen kasautumiseen harvoille, ei myöskään tuotannon tasainen kasvu ole mahdollista.
Vaikka kapitalismin ihmisvastaisia ominaisuuksia voitaisiin paremmalla politiikalla lieventää työväestölle edullisemmaksi, ei sen varaan voida enää tulevaisuutta rakentaa. Työväenliikkeessä täytyy palata kokonaisvaltaisempaan taisteluun koko kapitalistisen järjestelmän kaatamiseksi ja tuotannon haltuunottamiseksi. Päätösvalta on otettava työväestölle. Muutosta kestävään ja parempaan ei saavuteta pysyttäytymällä sellaisessa politiikassa, jolla rajaudutaan vain kapitalismin remonttitoimiin.
Kapitalismin sietämättömyys kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Kansan keskuudessa se alkaa jo ilmetä tietoisena muutosvoimana. Kuitenkin kapitalisteilla on vielä käytettävinään valtansa pönkittämiseen Timo Soinin kaltaisia houkutuslintuja, jotka kauppaavat politiikkaa, jolla on muka mahdollista tasa-arvoisen yhteiskunnan saavuttaminen kapitalismin vallitessa.
On aika jo nähdä, että mahdottoman tekeminen mahdolliseksi on haihattelua. Se on myös riistojärjestelmän tietoista hyväksymistä sanahelinällä!
Tekijä
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Teoria
Miksi työväenluokan historiaa käsitellään akateemisesti, mutta harvoin työväen keskuudessa? Tampereen Työväenmuseo Werstaalla järjestetty seminaari paljasti, kuinka Yleisradion ja yliopistojen kulttuurinen perintö kietoutuu tiiviisti poliittiseen vallankäyttöön – mutta samalla etääntyy niistä, joiden elämästä se kertoo. Kun tutkijat puhuvat luokasta, kuka todella kuuntelee? Keskustelu toi esiin ristiriidan: työväenliikkeen analyysi tapahtuu yhä useammin korkeakoulutettujen kesken, samalla kun työläisten ääni jää kuulumattomiin. Aikana, jolloin media ja koulutus ovat jälleen poliittisen paineen alla, on syytä kysyä, kenelle historia kuuluu – ja kuka saa määritellä sen merkityksen.
Näyttivätkö kaikki naistenlehdet samalta 1960–1970-luvuilla – vaikka niiden sanoma palveli eri luokkia? Tamperelaisessa Työväki ja media -seminaarissa dosentti Arja Turunen nosti esiin yllättävän havainnon: vaikka suomalaiset naistenlehdet olivat ideologisesti kaukana toisistaan, niiden ulkoasu muistutti toisiaan hämmentävän paljon. Vasemmistolainen Uusi Nainen vaati rakenteellisia uudistuksia työväenluokan naisten aseman parantamiseksi, kun taas porvarillinen Suomen Nainen puolusti perinteisiä rooleja ja yksilön vastuuta. Kaupallinen Me Naiset liukui näiden välillä, myyden tasa-arvoa muodin ja kulutuksen kautta. Turusen puheenvuoro osoitti, että lehdet eivät olleet vain viihdettä – ne olivat luokkien välinen taistelutanner, jossa työväen ääni kamppaili näkyvyydestä pääoman hallitsemassa julkisuudessa. Kun nykykeskustelu tasa-arvosta ja oikeudesta itse määritellä oma sukupuoli käy yhä kiivaampana, on aika kysyä: kenen ääni kuuluu, ja kenen kokemukset eivät pääse lehtien sivuille?
Karl Marx -seura kokosi huhtikuisella Kirjan talolla Helsingissä seminaarissaan nimekkään joukon tutkijoita ja vasemmistolaisia ajattelijoita pohtimaan kysymystä, joka ei ole vain historiallinen: miten Seppo Toiviaisen perintö haastaa nykyvasemmiston ja ajattelun kenttää? Keskustelu sai lisävauhtia Lauri Hokkasen kirjasta Kommunismin teloitettu unelma – Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia (Docendo, 2024), joka pyrkii kuvaamaan Toiviaista murheellisen kohtalon miehenä.
Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä
Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.