Elämän tarkoitus?

Vietimme ystävättäreni kanssa vappua Tampereella. Pyynikinharjulla oli aattona kaunista ja rauhallista, ja ihmettelimme, kuinka city-ihmisten massat ovat jumissa parissa kaupunkipuistossaan. Piknikin päätteeksi kiikutimme kaikki roskat lähimpään roska-astiaan. Seuraavana päivänä paljastui karu totuus: Koskipuisto ja Näsinpuisto oli kuorrutettu hämmentävillä määrillä roskia. Nähtävästi vapunviettäjät eivät välittäneet vähääkään, mitä heidän jättämilleen roskille tapahtui. Saatoimme vain huokaista helpottuneina siitä, etteivät juhlijat ole löytäneet Pyynikkiä. Sieltä jätteitä ei nimittäin noin vain siivottaisi.

Vapunpäivänä kävimme myös kuuntelemassa kommunisteja Vanhan kirjastotalon puistossa. Paljon tärkeää asiaa tuli sekä vappupuheessa että esiintyvän yhtyeen sanoituksissa. Molemmista kuitenkin henki negatiivisuus. Tilaisuuden jälkeen istuskelimme kevätauringossa ja pohdimme, mikä äärivasemmiston nykymenossa mättää ja mitä asialle voisi tehdä. Olimme yhtä mieltä siitä, että liian yksipuolinen yhteiskunnan madonlukujen latelu ei välttämättä innosta vastarintaan vaan usein lähinnä lamaannuttaa.

Miksi vapunviettäjät eivät vaivaudu putsaamaan jälkiään? Miksi äärivasemmisto ei saa ihmisiä kapinaan? Mitä pidemmälle mietin asioita, sitä enemmän ne kietoutuvat yhteen.

Työssäkäyvät ja opiskelevat ihmiset kuvittelevat usein käyttävänsä päätoimessaan aktiivisesti ja monipuolisesti aivojaan. Sen vastapainoksi halutaan juhlan kunniaksi "heittää aivot narikkaan". Todellisuus on varsin toisenlainen. Rutiiniluonteinen työ tai pänttäämällä opiskeleminen ei edusta monipuolista ja luovaa vaan yksinkertaista ja kaavamaista ajattelua. Toisaalta moni työssäkäyvä – ehkä opiskelijakin – olettaa tekevänsä päätoimessaan jotain yhteiskunnallisesti ja inhimillisesti hyödyllistä, minkä vastapainona halutaan juhlahetkellä käyttäytyä hyödyttömästi ja vastuuttomasti. Tässäkin todellisuus voi olla toinen. Yhteiskunta on puolillaan aloja, joilla ei ole todellista arvoa millekään muulle kuin voittoa kääriville kapitalisteille. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset siis jaksavat olla arkena yksinkertaisia päästäkseen juhlimaan täysinä idiootteina – ja välittävät arkena arvottomuuksista, jotta saisivat juhliessaan olla tyystin välinpitämättömiä.

Kommunisteja on monesti pilkattu siitä, että heidän oppinsa muistuttaa eräänlaista uskontoa. On pyhiä kirjoituksia (Marxin, Engelsin ja Leninin teokset), marttyyreja, uskovien yhteisö (kommunistinen puolue), oppi lopunajan tapahtumista (kapitalismin tuho, kommunismin voitto) ja niin edelleen. Tämä on kommunistien tapana kieltää. Yhtäältä kieltäminen tapahtuu vedoten dialektisen materialismin oletettuun ateistisuuteen, toisaalta saatetaan myöntää 1900-luvun pahimpien ylilyöntien olleen uskontomaisia mutta "emmehän me nyt hyvän tähden enää". Uskallan väittää, että uskonnonomaisten piirteiden puuttuminen on 2000-luvun kommunismin pahin virhe. Se ei tarjoa elämän tarkoitusta. Se ei yllytä tavoittelemaan yhteiskunnallisen ja inhimillisen historian täyttymystä, taivasta maan päälle, vaan latelee negatiivisia madonlukuja ja innostaa vastarintaan enintään siinä missä hieman lamaannuttaa.

Työssäkäyvät ja opiskelijat, jotka vetäytyvät arkena toimensa tarkoituksellisuuden kuplaan ja viis veisaavat vappuna jälkeensä jättämistään roskista, tarvitsisivat hyvää sanomaa elämäänsä. Sitä ei anna kristillis-konservatiivinen maailmankatsomus, joka näkee ongelmia siellä missä niitä ei ole ja kieltää ongelmat siellä missä niitä on. Sitä ei anna vihreiden individualistinen tee se itse -maailmanpelastusoppi, jonka pohjalta tunnollinenkin ihminen tuntee itsensä syylliseksi. Mutta hyvän sanoman voisi tarjota kommunismi, sosialismi, äärivasemmisto, punavihreä vallankumouksellisuus – mitä nimeä sitten käytetäänkin – osoittaessaan, mikä on todellista, millaisista asioista on hyvä välittää ihmiselämässä ja mikä on sen kaiken tarkoitus.