Leninin lempilapsesta Stalinin vainojen kohteeksi
SKP:n mutkikas alkutaival Neuvostoliitossa
Suomen kommunistinen puolue oli Leninin lempilapsi, olihan se ensimmäinen lännen kommunistinen puolue ja vielä Moskovassa perustettu.
– Suomalaisilla kommunisteilla oli merkittävä rooli Kominternissa ja Neuvostoliiton rakennustyössä. Lenin tuki henkilökohtaisesti Yrjö Sirolaa ja Edward Gyllingiä Karjalan Kommuunin perustamisessa. Myöhemmin talouspulan aikaan 30-luvun alussa värvättiin Amerikasta suomalaisia ammattitaitoisia työläisiä Karjalan rakennustyöhön. Silloin rakennettiin muun muassa Kontupohjan paperitehdas.
Näin kuvasi Lenin-museon johtaja Aimo Minkkinen alustuksessaan Joensuussa pidetyssä historiaseminaarissa. Minkkinen kuvasi SKP:n alkutaivalta Neuvosto-Venäjällä ja Neuvostoliitossa.
Sosialismia epäsuotuisista lähtökohdista
Minkkisen mukaan Venäjällä lähtökohdat eivät olleet sosialismille suotuisat. Mutta ensimmäisen maailmansodan ja tsaarin hallinnon aiheuttama rappio kärjistivät yhteiskunnan ristiriidat ja loivat vallankumouksellisen tilanteen, jota bolshevikit käyttivät hyväkseen.
Lenin luotti vallankumouksen leviävän sodan seurauksena myös länteen. Vallankumousyritykset kuitenkin epäonnistuivat ja Venäjä jäi yksin rakentamaan sosialismia. Sen rasitteena olivat takapajuinen, tuhatvuotinen historia ja interventiosotien ja kansalaissodan raunioittama ja raaistama maa.
– Lokakuun vallankumous avasi suunnattomat näköalat, jota on vaikea nyt käsittää. Lännen sivistyneistö kiinnostui bolshevikeista. Muun muassa filosofi Bertrand Russell tapasi Leninin. Toinen filosofi, Ludvig Wittgenstein hankki jo passin muuttaakseen kokonaan Neuvostoliittoon, mutta luopui hankkeesta Leninin kuoltua, kerto Minkkinen.
Kansallisuuspolitiikkaa ja ”sotakommunismia”
Leninin kansallisuuspolitiikka tuli kuin tilauksesta sorretuille kansoille.
– Lenin oli vakuuttunut, että kapitalismi pakottaa ihmiskunnan enemmistön etsimään toisenlaista tietä. Lenin joutui kyllä väittelemään asiasta puoluetovereidensakin kanssa. Eikä voinut hyväksyä tapaa millä Neuvostoliitto perustettiin 1922 ylhäältäpäin saneltuna ratkaisuna.
Minkkinen muistutti, että viimeisissä sanoissaan Lenin valitti, ettei voinut puuttua riittävän lujasti asiaan: "Käsitykseni sosialismista ja poliittisesta järjestelmästä on muuttunut perusteellisesti" ja "eroamisoikeus ei riitä turvaamaan muita kansoja isovenäläiseltä sovinistilta, jollainen on tyypillinen venäläinen byrokraatti", hän saneli sihteerilleen.
Sairaana ja eristettynä Lenin oli voimaton ja hänen "testamenttinsa" julkaistiin Neuvostoliitossa vasta Stalinin kuoltua.
– Ettei kansojen pyrkimyksiä saatu turvattua oli ehkä suurin valuvika Neuvostoliiton yhteiskunnassa ja osaltaan vaikutti sen luhistumiseen, arvioi Minkkinen.
Hänen mukaansa myös talouspolitiikasta käytiin kovaa väittelyä Neuvosto-Venäjällä. Varsinkin nuorempi väki puoluejohdossa oli viehättynyt "sotakommunismiin", jossa tiukalla komennolla saatiin nopeita tuloksia.
– Lenin ei pitänyt termistä NEP, uusi talouspolitiikka. Hänen mielestään alun perinkin piti lähteä sille tielle, mutta interventio- ja kansalaissota estivät sen alkuun. Ilman Leniniä muutos markkinoiden vapauttamisen suuntaan olisi ollut vaikea. Nuoria vallankumouksellisia ärsytti bisnesmiesten ilmestyminen ja muut lieveilmiöt. Leninin mielestä niiden kanssa voitiin elää, koska näin saatiin sotien raunioittaman talouden pyörät pyörimään ja tarpeellisia tavaroita ihmisille.
Tosiasioita on katsottava suoraan
Minkkinen totesi, että Stalinin 1930-luvun puhdistuksissa miltei koko SKP:n johto vangittiin ja surmattiin. Otto-Wille Kuusinen oli ainoa, joka selvisi hengissä. Gylling erotettiin Karjalan tasavallan johdosta ja siirrettiin Moskovaan ja ammuttiin siellä. Amerikasta tulleet vietiin leireille Siperiaan tai ammuttiin. Uhrien tarkkaa määrää ei tiedetä – ehkä puolet 10 000:sta punapakolaisesta menehtyi Stalinin vainoissa.
– Mutta kommunistien kannattaa pohtia avoimesti ja ennakkoluulottomasti mikä meni vikaan. Oliko Neuvostoliitto sittenkin "sotakommunismin" jäänne ja liikaa Moskovasta johdettu valtio? pohti Aimo Minkkinen lopuksi.
Tekijä
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Teoria
Miksi työväenluokan historiaa käsitellään akateemisesti, mutta harvoin työväen keskuudessa? Tampereen Työväenmuseo Werstaalla järjestetty seminaari paljasti, kuinka Yleisradion ja yliopistojen kulttuurinen perintö kietoutuu tiiviisti poliittiseen vallankäyttöön – mutta samalla etääntyy niistä, joiden elämästä se kertoo. Kun tutkijat puhuvat luokasta, kuka todella kuuntelee? Keskustelu toi esiin ristiriidan: työväenliikkeen analyysi tapahtuu yhä useammin korkeakoulutettujen kesken, samalla kun työläisten ääni jää kuulumattomiin. Aikana, jolloin media ja koulutus ovat jälleen poliittisen paineen alla, on syytä kysyä, kenelle historia kuuluu – ja kuka saa määritellä sen merkityksen.
Näyttivätkö kaikki naistenlehdet samalta 1960–1970-luvuilla – vaikka niiden sanoma palveli eri luokkia? Tamperelaisessa Työväki ja media -seminaarissa dosentti Arja Turunen nosti esiin yllättävän havainnon: vaikka suomalaiset naistenlehdet olivat ideologisesti kaukana toisistaan, niiden ulkoasu muistutti toisiaan hämmentävän paljon. Vasemmistolainen Uusi Nainen vaati rakenteellisia uudistuksia työväenluokan naisten aseman parantamiseksi, kun taas porvarillinen Suomen Nainen puolusti perinteisiä rooleja ja yksilön vastuuta. Kaupallinen Me Naiset liukui näiden välillä, myyden tasa-arvoa muodin ja kulutuksen kautta. Turusen puheenvuoro osoitti, että lehdet eivät olleet vain viihdettä – ne olivat luokkien välinen taistelutanner, jossa työväen ääni kamppaili näkyvyydestä pääoman hallitsemassa julkisuudessa. Kun nykykeskustelu tasa-arvosta ja oikeudesta itse määritellä oma sukupuoli käy yhä kiivaampana, on aika kysyä: kenen ääni kuuluu, ja kenen kokemukset eivät pääse lehtien sivuille?
Karl Marx -seura kokosi huhtikuisella Kirjan talolla Helsingissä seminaarissaan nimekkään joukon tutkijoita ja vasemmistolaisia ajattelijoita pohtimaan kysymystä, joka ei ole vain historiallinen: miten Seppo Toiviaisen perintö haastaa nykyvasemmiston ja ajattelun kenttää? Keskustelu sai lisävauhtia Lauri Hokkasen kirjasta Kommunismin teloitettu unelma – Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia (Docendo, 2024), joka pyrkii kuvaamaan Toiviaista murheellisen kohtalon miehenä.
Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä
Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.