TA-ARVIO: Isän, tyttären ja työväenluokan korkeaveisu
Åsan ollessa kolmen vanha, lähtee hänen äitinsä kotoa uuden miehensä Lassen luo. Åsa saa jäädä entiseen kotiin isän kanssa, sillä äiti oli laupeudessaan sitä mieltä että isän oli saatava pitää itsellään tärkein asia maailmassa. Åsa ja isä ovatkin parhaat kaverukset, he nukkuvat vuosikausia samassa sängyssä, ihan lähellä toisiaan ja kaipaavat äitiä nyt tyhjäksi jääneeseen parisängynpuolikkaaseen.
Åsan ja isän sängyssä ei ole lakanoita eikä tyynyliinoja. Kylpyhuoneesta puuttuvat pyyhkeet, saippua ja hampaidenpesuvälineet. Vaan eipä hätää, karkkia Åsalla on joka päivä, samoin äärettömän paljon lämpöä ja hellyyttä, ovathan Åsa-tytär ja Leif-isä keskenään bestikset ja toisistaan riippuvaiset.
Kaiken täyttävästä rakkaudesta huolimatta Leif on yksinäinen ja arka. Ja sitä paitsi alkoholisti. Hän työskentelee Asealla, kuten kaikki muutkin Västeråsin kaupungin miehet. Leif on työstään ylpeä, mutta samalla hän vihaa työpaikkaansa. Hän unelmoi kommunismista, mutta ei oikein koskaan uskalla tehdä asian hyväksi mitään. Hän ei uskalla allekirjoittaa edes shekkiä punakynällä, ettei vaan joku luulisi häntä kommunistiksi.
Leif tyhjentää pankkitilinsä kokonaan tilipäivän aamuna, niinpä hän joskus myöhemmin joutuukin murtamaan Åsan säästöporsaan rahaa saadakseen. Sitä paitsi aina voi koijata vanhemmiltaan rahaa elämiseen, täytyyhän tytön saada ruokaa ja vaatetta.
o o o
Kuulostaako Leif Anderssonin ja hänen tyttärensä elämä kurjalta? Sellaiseenkin johtopäätökseen saattaa joku tiukkapipo tulla, kun lukee Åsa Linderborgin kirjoittamaa romaania Minua ei omista kukaan. Se on Linderborgin omaelämäkerta, joka on samalla niin tyttären kuin isänkin psykologinen kasvutarina, kaunis kertomus, jota ennätettiin sen ilmestyttyä siteerata jopa tukholmalaiskirkkojen jumalanpalveluksissakin. Niin ainutkertaisen kaunis oli sen sanoma.
Romaani on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen teos. Siinä eletään aikaa kansankodin harjalla, juuri siinä kohden missä ensimmäiset irtisanomiset näkyvät pieninä uutisina lehtien palstoilla ja aletaan kysellä, kuinka kauan on "varaa" jatkaa hyvinvoinnin jakamista.
Politiikka on läsnä läpi kirjan. Siinä missä Leif on kommunisminsa suhteen, sukunsa perinnöstä huolimatta, jäänyt enempi uneksijan tasolle, on perheen jättänyt äiti todellisen kommunistikodin kasvatti, aatteestaan lipsumaton. Hän on venäläistä sukujuurta ja hänen sukunsa on kokenut ruotsalaiset kommunistivainot perin pohjin. Niin äiti kuin äidinäitikin ovat tehneet Ruotsiin suunnattuja radio-ohjelmia Moskovan radiolle. Leif sen sijaan on sitä mieltä että Olof Palme oli maailman paras kommunisti!
Åsalle keskustelut isän kanssa antavat pohjaa mille rakentaa. Kirjoja lainataan nippukaupalla, tosin lainat tahtovat unohtua ikuisiksi ajoiksi Anderssonien kirjahyllyyn. Isä kohtelee kaikessa Åsaa kuin vertaistaan; mitäs me kommunistit. Mistä yhteiskunnallisesta ongelmasta tänään keskusteltaisiin? Niinpä ei olekaan ihme, että Åsasta tulee työntekijä kommunistinuorten liikkeeseen.
Karkaisijamestari Leif Andersson tienaa metallitehtaalla kohtuullisesti, mutta koskaan isällä ja tyttärellä ei ole rahaa riittävästi. Isä alkaa käyttää olutta enemmän ja enemmän. Niinpä pian on edessä väistämätön; sosiaalitoimi alkaa ahdistella ja elämä alkaa säröillä. Isä menettää pienen tyttärensä huoltajuuden, ja se kääntää metallimiehen persluikuun. Vauhtia luikuun lisää vielä työpaikan menetys. Olut vaihtuu väkevämpiin. ....
ARTO TUOMINEN
* Arvio kirjasta Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan. Suomennos: Leena Peltomaa. Like 2008, sivuja 286.