SKP:n rauhanryhmän aktiivi Mervi Grönfors ei niele militaristista selittelyä siitä, että aseet takaisivat turvallisuuden. Hänen mukaansa koko Euroopan keskustelua leimaa vaikeneminen aseiden rumasta kääntöpuolesta. Grönfors peräänkuuluttaa järjen ääntä, rauhanpolitiikkaa ja inhimillisiä ratkaisuja – ei lisää panssareita, ei pelon propagandaa.
Satelliitit paljastavat: Luonto ei tarvitse voittoa – se tarvitsee rauhaa
09.07.2025 - 09:00
Ojittamattomilla soilla on tärkeä rooli sekä hiilinielujen että luonnon monimuotoisuuden kannalta. Kuva maastomittauksilta Kurjenrahkan suoalueelta. Kuva: Iuliia Burdun / Aalto-yliopisto
Aalto-yliopiston vetämä kansainvälinen tutkimusryhmä on seurannut yli 20 vuoden ajan satelliittikuvien avulla, miten ennallistaminen vaikuttaa turvemailla. Tulokset ovat selviä: kun ojitettu suo saa rauhan, se alkaa muistuttaa luonnontilaa – ainakin lämpötilan ja heijastavuuden osalta – jo kymmenessä vuodessa. Kasvillisuus ottaa aikansa, mutta suunta on selvä.
”Heijastavuus ja lämpötila muuttuvat nopeammin turvemaan vettyessä, mutta kasvillisuuden palaaminen kestää kauemmin”, sanoo tutkijatohtori Iuliia Burdun. Hän muistuttaa, että pelkkä ojien tukkiminen ei riitä: ”Tarvitaan muitakin toimenpiteitä. Puustoisilla soilla se voi tarkoittaa puiden kaatamista, turpeennostoalueilla sammaleen istuttamista.”
Tämä on ekologiaa ja politiikkaa. Ojitetut suot ovat kapitalistisen maankäytön jälkiä: metsäteollisuuden, maatalouden ja turpeennoston jäljiltä kuivuneet ekosysteemit ovat nyt ilmastopommi.
Ojitetut suot vastaavat noin viittä prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä. Ja silti ennallistaminen jää usein paperille, koska se on ”kallis urakka”. Professori Miina Rautiainen sanoo suoraan: ”Pelkillä maastomittauksilla sen onnistumista ja vaikutuksia on mahdotonta seurata.” Tarvitaan satelliitteja, dataa, tiedettä – mutta ennen kaikkea poliittista tahtoa.
Kirjoittajan artikkelit
Maailmanpolitiikan jännitteet eivät enää rajoitu pelkästään sotilaallisiin konflikteihin tai diplomaattisiin kiistoihin. Talous on noussut keskeiseksi osaksi suurvaltakamppailua, ja vapaakaupan ideologia on monin paikoin haastettu. Tutkijat Jyrki Käkönen ja Pertti Honkanen tarkastelevat kehitystä, jossa globalisaation pitkä kausi näyttäisi olevan päättymässä. Sen tilalle rakentuu uudenlainen kansainvälinen järjestys, jossa valtakeskukset hakevat asemaansa uudelleen talouden, turvallisuuspolitiikan ja teknologian rajapinnoilla.
Työttömien keskusjärjestö huutaa hälytysmerkkiä, jonka kaiun ei toivoisi katoavan virkamiesten muistioihin. Vuosikokouksessaan Kokkolassa järjestö linjasi, että pitkäaikaistyöttömät on ahdistettu yhteiskunnan laitamille – ei vahingossa vaan toistuvien poliittisten päätösten seurauksena. Tilanteessa, jossa työllistymisnäkymät ovat huonontuneet ja palvelut kaventuneet, työelämän ulkopuolelle jääneet eivät kaipaa enää lisäsanktioita – vaan mahdollisuuksia.
- ‹ edellinen
- 16 / 17
- seuraava ›
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Uutiset
Suomen Toimihenkilöiden Keskusjärjestö STTK:n puheenjohtaja Antti Palola vaatii Suomen hallitusta tunnustamaan Palestiinan valtion. Työväenliikkeen ääni kuuluu nyt myös kansainvälisessä ihmisoikeuskeskustelussa. Gazan sodan tragedia on nostanut esiin moraalisen velvollisuuden toimia. STTK:n mukaan Suomen ei tule jäädä sivustakatsojaksi.
Miksi työväenluokan historiaa käsitellään akateemisesti, mutta harvoin työväen keskuudessa? Tampereen Työväenmuseo Werstaalla järjestetty seminaari paljasti, kuinka Yleisradion ja yliopistojen kulttuurinen perintö kietoutuu tiiviisti poliittiseen vallankäyttöön – mutta samalla etääntyy niistä, joiden elämästä se kertoo. Kun tutkijat puhuvat luokasta, kuka todella kuuntelee? Keskustelu toi esiin ristiriidan: työväenliikkeen analyysi tapahtuu yhä useammin korkeakoulutettujen kesken, samalla kun työläisten ääni jää kuulumattomiin. Aikana, jolloin media ja koulutus ovat jälleen poliittisen paineen alla, on syytä kysyä, kenelle historia kuuluu – ja kuka saa määritellä sen merkityksen.
Näyttivätkö kaikki naistenlehdet samalta 1960–1970-luvuilla – vaikka niiden sanoma palveli eri luokkia? Tamperelaisessa Työväki ja media -seminaarissa dosentti Arja Turunen nosti esiin yllättävän havainnon: vaikka suomalaiset naistenlehdet olivat ideologisesti kaukana toisistaan, niiden ulkoasu muistutti toisiaan hämmentävän paljon. Vasemmistolainen Uusi Nainen vaati rakenteellisia uudistuksia työväenluokan naisten aseman parantamiseksi, kun taas porvarillinen Suomen Nainen puolusti perinteisiä rooleja ja yksilön vastuuta. Kaupallinen Me Naiset liukui näiden välillä, myyden tasa-arvoa muodin ja kulutuksen kautta. Turusen puheenvuoro osoitti, että lehdet eivät olleet vain viihdettä – ne olivat luokkien välinen taistelutanner, jossa työväen ääni kamppaili näkyvyydestä pääoman hallitsemassa julkisuudessa. Kun nykykeskustelu tasa-arvosta ja oikeudesta itse määritellä oma sukupuoli käy yhä kiivaampana, on aika kysyä: kenen ääni kuuluu, ja kenen kokemukset eivät pääse lehtien sivuille?