Freire ja Marx

Paulo Freire (1921-1997) on brasilialainen kasvatus- ja yhteiskuntafilosofi, joka luetaan 1900-luvun vaikutusvaltaisimpien kasvatusteoreetikoiden joukkoon. Freiren tunnetuin teos on Sorrettujen pedagogiikka, jossa hän korostaa kasvatuksen poliittista merkitystä taistelussa yhteiskunnallista sortoa vastaan.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen Freiren ajattelua suhteessa Karl Marxiin (1818-1883). Tekstin sisältö perustuu Juha Suorannan teokseen Paulo Freire: Sorrettujen pedagogi (into 2019). Kirjassaan Suoranta kuvaa Freiren elämää ja kehitystä luku- ja kirjoitustaidon opettajasta radikaaliksi yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi.

Freiren johdatti Marxin teksteihin traaginen todellisuus, eli tutustuminen köyhien ihmisten alkeellisiin elinolosuhteisiin Brasiliassa ja Chilessä. Marxin mukaan aineellinen maailma on inhimillisen toiminnan perusta: “Ihmisten tajunta ei määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrää heidän tajuntansa.”

Hegelin idealistisen filosofian mukaan henki määrää ainetta ja on historiaa eteenpäin vievä voima. Katolilaistaustaiselle Freirelle Hegelin käsitys oli läheinen, mutta Marxiin tutustuminen sai Freiren tarkistamaan näkemyksiään. Jos henki määräisi todellisuutta, myös sorrettujen ihmisten köyhyyden lähdettä tulisi etsiä heidän tajunnastaan, kuten heidän laiskuudestaan tai saamattomuudestaan. Näin ei Marxin mukaan voinut tehdä, sillä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden syyt eivät olleet ihmisten yksilöllisissä ominaisuuksissa vaan heidän yhteiskunnallisessa olemisessaan. Siksi Freiren oli selvitettävä sorron syyt. Tätä varten oli analysoitava ihmisten aineelliset elämänolot sekä yhteiskunnan luokkarakenne, vallitsevat valta- ja omistussuhteet ja valtaresurssien jakautuminen.

Marxin vaikutuksesta Freire käsitti, että yhteiskuntaelämän perustana ovat yksinomaan ihmiset ja heidän toimintansa. Marxin sanoin: “Ihmiset tekevät historiaansa, mutta he eivät tee sitä mielensä mukaan, he eivät tee sitä omavalintaisissa, vaan välittömästi olemassa olevissa, annetuissa ja perinnöksi jääneissä olosuhteissa.” Ihmiset muokkaavat ja luovat yhteiskuntansa, eikä mikään siihen liittyvä tule heidän ulkopuoleltaan. Niin myös sortavan yhteiskunnan täytyy olla ihmisten tekoa.

Sorto perustuu ennen kaikkea taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen valtaan ja luokkien välisiin suhteisiin.

Hurskaus ei riitä

Hegelin ja Marxin ohella Freireen vaikutti myös hengellinen ulottuvuus ja Jeesuksen opetukset. Marxin ja Jeesuksen pelastussuunnitelmissa on paljon yhteistä. Vanha järjestys on kumottava ihmisen ja yhteiskunnan uudistamiseksi. Uuden maailman luomiseksi on sorrettujen liityttävä yhteen.

Marxia lukemalla Freire käsitti, etteivät vapautuksen teologien yksinään tekemät hurskaat teot riitä kaikille tasa-arvoisen yhteiskunnan toteuttamiseksi. Yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien kumoamisessa tarvittiin köyhien ihmisten ja heidän liittolaistensa: ay-aktiivien, intellektuellien, opiskelijoiden, pappien ja poliitikkojen, yhteisrintamaa. Ihmiset voivat yhdessä muuttaa olosuhteita ja samalla kehittää Marxin mainitsemia “uinuvia kykyjä”. Freirea kiinnosti juuri näiden uinuvien kykyjen kehittäminen, mutta sitä vastassa ovat yhteiskunnan eliitin vahvat voimat ja valtaresurssit.

Ratkaisevaa on yhteiskuntajärjestelmän muuttaminen sosialistiseksi eikä vain ihmisten tietoisuuden muutos. Epäoikeudenmukaiselle yhteiskuntajärjestykselle ei ollut muuta perustetta kuin valtaeliitin mielivalta, valheiden levittäminen ja tarvittaessa väkivalta.

Eliitti pitää itseään jalomielisenä jakaessaan avustuksia kansalle ja harjoittaessaan hyväntekeväisyyttä. Eliitti on edistävinään kansan kehittymistä, ja kansan pitäisi olla kiitollinen ja alistua eliitin tahtoon. Kapinointi olisi synti itse Jumalaa vastaan. Sortajat väittävät olevansa yritteliäitä ja viisaita, ja he syyttävät sorrettuja laiskoiksi, epärehellisiksi ja luonnostaan alempiarvoisiksi.

”Elävä kirja”

Sorto perustuu ennen kaikkea taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen valtaan ja luokkien välisiin suhteisiin. Omistava luokka nauttii työväenluokan tekemän työn tuloksista, Marxin sanoin “verenimijän tavoin pitää itseään elossa imemällä itseensä elävää työtä, ja elää sitä ehommin, kuta enemmän se itseensä imee”.

Freire oivalsi, että todellinen aikuiskasvatus olisi mahdollista vasta, kun jokaisella ihmisellä olisi mahdollisuus täyttää perustarpeensa, kehittää itseään ja antaa panoksensa yhteiskunnan tasa-arvoiseen kehitykseen. Latinalaisessa Amerikassa harjoitettu kehitystyö oli kerta toisensa jälkeen pysähtynyt sotilasvallankaappauksiín. Siksi tavoitteena tuli olla kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen muuttaminen sosialistiseksi kansanvallaksi.

Freire ei tavoitellut oikeaoppista Marx-tulkintaa tai muunkaan oppijärjestelmän luomista, sillä sellainen kaventaisi ajattelua. Hän ei tahtonut tulla marxilaiseksi, joka tutkii Marxin tekstejä kuin pyhiä kirjoja asiaan vihittyjen piireissä. Sen sijaan Freire säilytti avoimen, vertailevan ja kriittisen asenteen ja hänelle marxilaisuus oli “elävä kirja”, jota kaikki voivat yhdessä kirjoittaa. Freire omaksui Marxilta ajatukset, joista oli apua vapauttavan kasvatuksen kehittämisessä ja kaikkien ihmisten hyvinvoinnin lisäämisessä.

Valtio on Freirelle, kuten Marxillekin, ennen kaikkea ideologinen koneisto, joka toimii vallassa olevan ideologian mukaisesti. Poliittista valtaa pitävien ajatukset ovat johtavia ajatuksia, kuten Marx sanoo. Siksi Freire korostaa, että sorrettujen on yhdessä opittava nimeämään todellisuus ja pidettävä huoli, että valtio toimii kaikkien ihmisten eduksi. “Ihminen on olemassa nimeämällä maailmaa, muuttamalla sitä”, Freire muistuttaa. Nimeäminen ei voi tapahtua yksin vaan ihmisten keskinäisessä dialogissa.

Tulevaisuudessa ihmiset eivät enää hyväksy valtaeliitin sanelemaa järjestystä vaan ryhtyvät itse taistelemaan vapautuksestaan ja luomaan tulevaisuuttaan. Freire oli hylännyt aiemmat haaveensa demokratian kehittämisestä kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän sisällä. Ennemmin tai myöhemmin sorretut tiedostavat tilansa, kumoavat rikkaan vähemmistön ylivallan ja luovat uuden, riistosta vapaan yhteiskunnan.

Freire pitää kiinni kaikkien ihmisten tasa-arvosta ja jokaisen ihmisen kutsumuksesta inhimillistyä ja tulla entistä täydemmin ihmiseksi. Ihmisillä on kutsumus vapauteen, tulla olennoiksi, jotka muodostavat Marxin ja Engelsin mainitseman yhteisön, “jossa itse kunkin vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen edellytys”. Valtaeliitti estää tämän kutsumuksen toteutumisen epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Siksi sorrettujen suuri humanistinen ja historiallinen tehtävä on kamppailla sekä oman että sortajiensa vapauden puolesta.

Valtio on Freirelle, kuten Marxillekin, ennen kaikkea ideologinen koneisto, joka toimii vallassa olevan ideologian mukaisesti.

Sorrettujen rinnalle

Sorrettujen pedagogiikka auttaa sorrettuja tiedostamaan sorron syyt ja kamppailemaan ihmisyyden ja yhteiskunnan uudistamiseksi. Tätä kamppailua käydään niin kauan, että sortajien ja sorrettujen vastakkainasettelu häviää ja syntyy uusi, inhimillistetty ihminen ja maailma. Kamppailu on vaativaa ja sorretut tarvitsevat siinä solidaaristen kumppaneiden tukea. Kasvattajat voivat toimia tukijoina, mutta he eivät voi sanella, mikä uusissa tilanteissa on sorretuille parasta. Heidän on asetuttava sorrettujen rinnalle ja vuorovaikutuksen on oltava dialogista.

Freiren filosofia on käytäntöä varten ja hän haluaa, että ihmistä ja yhteiskuntaa koskeva filosofinen pohdinta johtaa myös toimintaan. Hän ei ole Marxin kritisoima nojatuolifilosofi, joka vain tulkitsee maailmaa yrittämättä muuttaa sitä.

Näkemänsä kurjuuden perusteella Freire korosti Marxin oppeja: kaupunkien ja maaseudun työläisillä ei ollut menetettävänään kuin kahleensa. Rikkaat voivat olla välittämättä tekojensa seurauksista toisin kuin köyhät, jotka kokevat kärsimyksen ja kurjuuden joka päivä.

Freire näkee yhteiskunnallisen vapautuksen toimijana maaseudun työläiset (campesinot). Liittymällä yhteen he muodostavat järjestäytyneen työväenluokan ja yhteisrintaman, johon myös kaupunkityöläiset voivat liittyä. Nämä ajatukset vallankumouksen tekijöistä tulivat Marxilta, jonka mukaan sortajaluokan lisäksi täytyy olla toinen luokka, joka vapauttaa itsensä sorrosta.

Freire tuli tulokseen, että “vallankumous rakastaa ja luo elämää”, mutta “voidakseen luoda elämää sen on kenties pakko estää joitain ihmisiä rajoittamasta elämää.” Nämä ihmiset ovat rikkaita, jotka eivät anna köyhille ihmisarvoa tai ryhdy heidän kanssaan vastavuoroiseen kanssakäymiseen. Siksi valtaeliitti on siirrettävä vallasta, ja sorrettujen on vapautettava entiset sortajansa yhteiskunnallista epätasa-arvoa ruokkivasta sortotietoisuudesta ja sitä ylläpitävistä rakenteista, kuten tuotantovälineiden omistamisen taakasta.

Artikkeli on ilmestynyt Tiedonantajan numerossa 06/2021
Paulo Freire - Sorrettujen pedagogi -teos on tilattavissa Tiedonantajan verkkokaupasta.