Kriisi on kypsynyt

Elokuun alussa 2011 on finanssikriisin osalta siirrytty uuteen vaiheeseen. Espanjan ja Italian pelätään ajautuvan kriisimaiden joukkoon. Yhdysvaltain liittovaltion maksukyvyttömyys vältettiin lain salliman velkakaton ylärajaa nostamalla viime hetkellä rimaa hipoen ja vain toistaiseksi. Elokuun 5. ja 6. päivinä pörssikurssit olivat maailman pörsseissä jyrkässä laskussa kaikkialla New Yorkista Euroopan kautta Aasiaan. Helsingin pörssi oli laskussa yhdeksättä päivää peräkkäin. Helsingin pörssin lasku oli perjantaina 5.elokuuta jyrkintä Euroopassa eli 5.1 prosenttia edellispäivään verrattuna.

”Mustaksi maanantaiksi” ennakoituna elokuun kahdeksantena päivänä teollisuuden tilaa arvioiva Dow Jones-indeksi putosi New Yorkissa 5.5 ja teknologia-alan Nasdaq – indeksi 6.9 prosenttia. Lasku oli jyrkintä sitten vuoden 2008 finanssikriisin. Presidentti Barak Obaman kommentit talouskriisistä ja sen torjunnasta eivät rauhoittaneet markkinoita, pikemminkin päinvastoin.

Tätä kirjoittaessa elokuun yhdeksäntenä kurssit ovat edelleen syöksyssä myös Aasiassa, kärjessä Etelä-Korea (9.9%) ja Hongkong (7.3%).

Tsunamin uusi vaihe?

Amerikkalaisen investointipankin Lehman Brothersin kolmen vuoden takaisen konkurssin myötä maailma ajautui syvään taloudelliseen taantumaan. Kahden globaalin mannerlaatan (joista toinen edustaa marxilaisittain ajatellen tuotantovoimia ja toinen tuotantovoimien omistussuhteita) kolaroimisen seurauksena syntynyt tsunami on ilmeisesti siirtymässä uuden aallon vaiheeseen. Huipun saavutettuaan ensimmäinen aalto on ilmeisesti kuin uutta vauhtia ottaakseen palautunut takaisin finanssimarkkinoiden valtamerelle palatakseen sieltä ehkä entistäkin voimakkaampana takaisin.

Poliitikot eli rannalla leikkivät pojat (oliko se nyt Pekka Halosen maalaus) ehtivät ehkä jo hetken huokaista helpotuksesta. Poisvetäytyvän aallon myötä tilanne näytti ajoittain rauhoittuvan. Ensimmäisen Kreikka-paketin läpirunnomisen jälkeen valtiovarainministeri Jyrki Katainen totesi keväällä 2010, että kansanvalta oli saanut niskalenkin markkinavoimista.

Niskalenkinpä hyvinkin ! Katainen ja kansanvalta taitavat nyt olla itse pahassa sillassa ellei peräti jo selätettynäkin.

Missä viipyy Marxin teorian tunnistaminen ja tunnustaminen?

Päivä päivältä käy yhä ilmeisemmäksi, ettei perinteisillä taloustieteilijöillä ole todellista käsitystä finanssikriisin syystä ja olemuksesta. Tosiasia on, että kriisin olemusta ei voida selittää ilman marxilaista, siis ilman Karl Marxin esittämää talousteoriaa. Kriisin selvittämisen lähtökohtaedellytys on, että kiinnitetään huomio Marxin paljastaman ja jo edellä mainitun kahden käsitteen eli 1) tuotantovoimien ja 2) tuotanto- eli omistussuhteiden välisen ristiriidan olemassaoloon. Noiden mainittujen suhteiden kautta (erityisesti silloin kun ne kärjistyvät jyrkästi) määräytyvät viime kädessä suuret, maailmanhistorialliset kehityssuunnat.

Marx ja Engels totesivat jo vuonna 1848 julkaisemassaan Kommunistisen puolueen manifestissa, että talousjärjestelmän maailmanhistoriallinen muutos tulee mahdolliseksi ja välttämättömäksi silloin kun yhteiskunnan tuotantovoimat ja tuotantovoimien omistussuhteet muuttuvat toisiinsa nähden yhteen sopimattomiksi.

Nykyvaiheessa tuota edellä mainittua ristiriitaa edustaa ennen muuta reaalitalouden ja sen päälle kehittyneen kuvitteellisen pääoman (fiktives Kapital) yhä pahempi keskinäinen yhteensopimattomuus. Keskeinen ongelma on siinä – kuten Marx totesi -, että kuvitteellinen pääoma tuhoaa reaalitaloutta. Kyseessä on siis kapitalistisen talousjärjestelmän sisäinen ongelma.

Tukea historiasta

Marx ja Engels viittasivat edellä mainitussa analyysissään keskiajan lopun tilanteeseen 1400- ja 1500-luvuilla , jolloin feodaalinen, maaorjuuteen tai maaorjuudellisiin suhteisiin pohjautuva talousjärjestelmä osoittautui uuden liikkuvan kauppa- ja kauppiaspääoman rinnalla täysin riittämättömäksi järjestelmäksi. Kauppapääoman syntyä ja kehitystä siivittivät suuret löytöretket, tunnetuimpana niistä Amerikan löytö. Yhteiskunnassa kypsyivät edellytykset aateliston vallan murtumiselle ja porvarissäädyn valtaan nousulle.

Noihin tapahtumiin viitaten Marx ja Engels kirjoittivat, että feodaaliset omistussuhteet ”täytyi murtaa ja ne murrettiin”. Vastaava ilmiö tullaan marxismin klassikoiden mukaan näkemään tuotantovoimien ja omistussuhteiden osalta myös porvarillisessa yhteiskunnassa. Joutuessaan ratkaisevasti ristiriitaan keskenään nuo suhteet ”saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon” ja yhteiskunta alkaa muistuttaa ”taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan esiin manaamiaan maanalaisia voimia” (Marx - Engels, Valitut teokset 2, 1978 s. 341).

Taikureita ja klovneja

Emmekö me juuri nyt ole tuollaisessa tilanteessa? Porvarillinen yhteiskunta ei enää pysty hallitsemaan itse esiin manaamiaan voimia (työttömyyttä, inflaatiota, velkaantumisongelmaa, maksukyvyttömyyttä jne.). Suoritettiinpa tilanteen korjaamiseksi mitä tahansa perinteisen porvarillisen talouspolitiikan keinoja, tuloksena näyttää olevan suo siellä, vetelä täällä.

Taikuri manaa näyttämölle asiaa ”ratkaisemaan” ja yleisöä naurattamaan (tai itkettämään) erilaisia pellejä ja klovneja italian pääministerin johdolla. Taikurin jonglöörimäisin suoritus on, että hän onnistuu pitämään varsinaisen totuuden puhujan Karl Marxin edelleen näkymättömissä näyttämön takana. Se on mahdollista siksi, että erilaisilla berlusconeilla on kokonaisia sirkusnäyttämöitä eli valtiollisia tiedotuskanavia hallinnassaan.

Marx kuitenkin puhuu puolentoista vuosisadan takaa, vuonna 1859 julkaisemassaan Kansantaloustieteen arvostelua - teoksessa tavalla, joka on avain nykykriisin ymmärtämiseen:

”Yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat tietyssä kehitysvaiheessaan ristiriitaan siihenastisten tuotantosuhteiden kanssa – tai omistussuhteiden, mikä on vain oikeudellinen ilmaus samalle asialle. Tähän asti tuotantovoimat ovat pysytelleet näiden vallitsevien tuotantosuhteiden puitteissa. Tuotantovoimien kehitysmuodoista nämä (omistus)suhteet muuttuvat niiden kahleiksi. Seuraa yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttuessa mullistuu koko valtaisa päällysrakenne hitaammin tai nopeammin” (Marx 1970, 17).

Kriisi syvenee

Kun jatkan tämän tekstin kirjoittamista torstaina elokuun 11. päivänä pörssikurssit ympäri maailman sahaavat hermostuneesti ylös ja alas, valtaosaltaan alaspäin. Yleisradion Saksan kirjeenvaihtaja Pauli Lahti kertoo Berliinistä, että maassa on alettu ihmetellä, miksi liittokansleri Angela Merkel pysyttelee näkymättömissä lomallaan eikä kommentoi millään tavoin syvenevää kriisiä. Saksalainen taloustutkimuslaitos ennakoi kriisin syvenevän ehkä jyrkästikin seuraavien kuuden kuukauden aikana. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on jokin aika sitten keskeyttänyt lomansa ja kulkee nyt kriisikokouksesta toiseen. Sijoittajat epäilevät Ranskan olevan liukumassa Italian ja Espanjan myötä jopa autettavien kriisimaiden joukkoon.

Marxia kuunneltava velkakriisissä

Joku (monikin) saattaa kysyä, voidaanko marxismin klassikoiden ja ennen kaikkea Marxin 150 vuoden takaisista teksteistä vetää kovin suoria johtopäätöksiä nykyhetkeen ja esim. vallitsevaan finanssikriisiin. Tuohon on sanottava, että nykyaikainen luotto- ja osakejärjestelmä alkoi kehittyä Länsi-Euroopassa jo 1700-luvun alkupuoliskolla ja nykyisen pankki- ja rahoitusjärjestelmän keskeiset periaatteet luotiin 1800-luvun kuluessa.

On totta, että pörssi oli 1860-luvun puolivälissä (jolloin Marx kirjoitti Pääoman loppulukuja) vielä suhteellisen kehittymätön. Kuitenkin esimerkiksi Pääoman kolmannen kirjan 27.luku (”luoton rooli kapitalistisessa tuotannossa”) sekä 30.-32. luku (”Rahapääoma ja todellinen pääoma”) osoittavat, että kuvitteellista pääomaa käsitellessään Marx operoi terminologisestikin varsin nykyaikaisin ilmaisuin.

Lisäksi Marxin elinaikainen ystävä Friedrich Engels, joka toimitti painokuntoon Pääoman kaksi viimeistä osaa, saattoi tarkastella kapitalismin kehitystä lähes 30 vuotta Marxin kirjoittamien alkuperäistekstien jälkeen. Engels kirjoitti vuonna 1895 laajahkon täydennyksen ja lisäyksen Pääoman kolmanteen osaan (ks. Marx 1976, alkaen s.871). Siinä Engels totesi mm., että vuodesta 1865 lähtien pörssistä oli tullut kapitalistisen tuotannon huomattavin edustaja (seikka, jonka Marx kylläkin jo ennakoi).

Siitäkin huolimatta, että pankki- ja osakejärjestelmät olivat jo 1800-luvun puolivälissä pidemmälle kehittyneitä kuin mitä yleisesti oletetaan, on kuitenkin aihetta hämmästellä ranskalaistutkija Francois Chesnais’in tavoin (La Pensée No 309/1997) sitä, kuinka Marx saattoi talousteoriansa pohjalta tehdä pitkälle meneviä oikeita johtopäätöksiä kapitalistisen rahatalouden sellaisista piirteistä, jotka tuolloin olivat kuitenkin vielä merkittävästi kehittymättömämpiä kuin nykyisin. Ihmettelyä voisi jatkaa kysymällä, kuinka Marx pystyi tekemään oikeita ja loogisia analyysejä finanssikapitalismin sellaisista kehityssuunnista, jotka näyttävät tämän päivän taloustieteilijöille olevan edelleen hämärän peitossa. Näihin ihmettelyihin Marx vastaa itse omilla teksteillään.

Luoton rooli kapitalismissa

Marx tuo esiin kapitalistisen luottojärjestelmän kahtalaisen luonteen, mikä ilmenee siinä, että ”se toisaalta kehittää kapitalistisen tuotannon liikkeellepanevan voiman, rikastumisen vieraan työn riistolla, paljaimmaksi ja valtavimmaksi peli- ja huijausjärjestelmäksi” sekä siinä, että ”se toisaalta muodostaa siirtymämuodon uuteen tuotantotapaan” (Marx, Pääoma, 3.osa, suom. Moskova 1976, 27.luku, s.438).

Luottojärjestelmä muodostaa siirtymävaiheen uutteen tuotantotapaan siksi, että se alituisesti rikkoo kapitalistisen tuotannon ahtaaksi muuttuneita sisäisiä kahleita ja rajoja. Luottojärjestelmä rikkoo niitä rajoja, jotka estävät tuotantovoimia kehittymästä ahtaaksi osoittautuvien omistussuhteiden ulkopuolelle. Rikkoessaan noita rajoja luottojärjestelmä kuitenkin vaarantaa itse kapitalistisen järjestelmän perustan ja olemassaolon (ks. em).

Nykyinen velkakriisi, sen torjunta ja kootut selitykset

Olemme jo väsymykseen saakka kuulleet virallisia selityksiä velkakriisin syntymisestä, olemuksesta ja ”voittamisesta”. On eletty yli varojen, annettu valtioiden tasolla virheellisiä, petollisia tilastotietoja, syöty enemmän kuin on tienattu (Huittisten mies), otettu suruttomasti velkaa, kyselty, pystyykö edes veljen pojanpoika maksamaan velan takaisin, ehdotettu Portugalille vöitä ja henkseleitä (Katainen), vaadittu Kreikan heittämistä ulos euro-alueesta, vaadittu kaikissa euromaissa budjettien supistamista rajusti erityisesti köyhimmästä eli alapäästä jne. Miksi tähän on tultu? Siihen ei ole kunnon vastausta saatu.

Päättäjien ja tutkijoiden olisi nyt syytä lukea Karl Marxin Pääoman kolmannen kirjan lukuja 30-32, joiden kaikkien otsikkona on ”Rahapääoma ja todellinen pääoma”.

Noissa luvuissa Marx pohtii kysymystä siitä, missä määrin ja millä tavoin rahapääoman kasautuminen eli pääoman liikarunsaus (plethora) on yhteydessä pääoman todelliseen kasautumiseen eli uusintamiseen reaalitalouden piirissä. Tuo yhteys on omituisella tavalla vääristynyt. Marxin mukaan siinä seikassa, että jopa valtionvelan (saks. Staatsschuld) kasautuminen voi näyttää pääoman todelliselta kasautumiselta, paljastuu täydellisesti luottojärjestelmässä tapahtuva vääristyminen.

”Nämä velkakirjat, jotka on laadittu alun perin lainaksi otettua ja kauan sitten kulutettua pääomaa varten, nämä hävitetyn pääoman paperiset kaksoiskappaleet toimivat haltijalleen pääomana sikäli kuin ne ovat myyntikelpoisia tavaroita ja voidaan näin ollen muuttaa takaisin pääomaksi” ( Marx 1976, s.474).

Suomen vaatimat vakuudet

Tässä vaiheessa voidaan välikysymyksenä esittää, onko Suomen valtiolla mahdollisuutta vaatia vakuuksia sellaisten lainapapereiden vastikkeeksi, joiden edustamaa pääomaa ei tavallaan ole enää olemassa siinä vaiheessa kun ne on allekirjoitettu.

Esim. Kreikalle aluksi myönnetty 110 miljardin euron ja nyt uudelleen myönnetty 109 miljardin tukipaketti menee ilmeisesti menneen kulutuksen aiheuttaman vajeen kattamiseen. Toisaalta huomattava osa paketista menee olemassa olevien ja entisten lainojen korkojen maksamiseen. Eli tilanne tuo mieleen jutun, jonka mukaan kirjailija Lauri Viidalta kysyttiin, mihin apuraha oli käytetty ja tämä vastasi, että viinaan ja loput portsarille. Kysy siinä sitten vakuuksia. Viita itse oikeastaan vastaa parhaiten tuohon kysymykseen runossaan Kökkö: Kysy kekrinä käkiä!

Näitä rivejä kirjoittaessa valtiovarainministeri Jutta Urpilainen kertoo tiedotustilaisuudessa tiistaina 16.8., että Suomi ja Kreikka ovat päässeet sopimukseen siitä, miten vakuudet toteutetaan. Kreikka tekee käteistalletuksen Suomen valtion tilille, Urpilainen sanoo.

Kuuntelijana minusta on hiukan outoa ja jopa absurdia, että Kreikka ryhtyisi vasta tässä vaiheessa säästämään ja tallettamaan rahoja, jotka on kulutettu jo aikaa sitten. Eikö todellinen säästäminen tapahdu etukäteen pahojen päivien varalta? Nythän tässä ikään kuin heitetään hiivaa jälkikäteen uuniin. Ollaan ikään kuin pelastamassa menneitä päiviä.

Joutuuko Kreikka tämän vuoksi ottamaan lisää velkaa, toimittaja kysyy Urpilaiselta. Kysymys on aiheellinen, sillä Suomen osuus Kreikan uudestakin tukipaketista on niinkin suuri kuin 1.5 miljardia euroa. Kysymykseen ei saada vastausta. Mistä Kreikka ottaa rahat?, alivaltiosihteeri Martti Hetemäeltä kysytään. Se on kreikkalaisten asia, tämä vastaa.

Suomen ja Kreikan väliselle sopimukselle on saatava muiden euromaiden tuki, Urpilainen sanoo. Milloin asia ratkeaa? Mahdollisesti jo tulevana viikonloppuna. SKP:n keskuskomitean kokouksessa olemme siis jo ehkä viisaampia.

Sismondia tarvitaan hätiin

Jonkunhan nämä myönnetyt velat ja tuhlatut varat täytyy korvata, Katainen ja Urpilainen saattavat kivahtaa vakuushankkeen epäilijöille. Aivan. Mutta välillä tuntuu kuin entisajan taloustieteilijät olisivat olleet nykyisiä paremmin tietoisia asioiden todellisesta luonteesta.

Ehkä se johtuu siitä, että taloudelliset rakenteet ja menettelytavat olivat tuolloin yksikertaisempia ja läpinäkyvämpiä eli kuvitteellinen pääoma ei tuolloin vielä ollut peittänyt ja sekoittanut niin pahasti kuvioita. Eli oli olemassa vielä joku tai joitakin, joiden päitä tämä ”koohotus ei ollut vielä täysin sekoittanut”, kuten Tuntemattoman sotilaan alikersantti Lahtinen ahkiota lumessa kiskoessaan noitui.

Kysymys on siis siitä, mistä tuhlatut varat otetaan takaisin. Tähän vastatessaan Marx lainaa alaviitteessään sveitsiläistä taloustieteilijää Simonde de Sismondia (1773-1842), samaa miestä, jonka talousteoriaa Lenin sittemmin luonnehti taloudelliseksi romantismiksi. Vaikka Sismondi vastaakin meitä askarruttavaan kysymykseen ranskaksi, hän ainakin tässä yhteydessä on vähemmän romanttinen:

”Valtion velkapaperit eivät ole mitään muuta kuin se kuviteltu pääoma. joka edustaa velkojen maksamiseen määrättyä vuositulon osaa. Vastaavan suuruinen pääoma on tuhlattu; ja se määrittää lainasumman, mutta valtion velkapaperi ei edusta tätä pääomaa, sillä tuota pääomaa ei ole ylipäätään enää olemassa” (ks. Marx 1904, Drittes Buch, s.14, alaviite 6).

No niin! Mutta vielä odotetaan vastausta siihen, mistä puuttuvat velkarahat otetaan. Sismondi jatkaakin välittömästi: ”Sillä välin täytyy teollisesta työstä syntyä uusia rikkauksia etukäteen niille, jotka antoivat nämä tuhlatut rikkaudet lainaksi; tämä osa otetaan veroina niiltä, jotka tuottavat kyseiset rikkaudet, ja annetaan valtion velkojille…” (Marx, 1976, s. 473-4, alaviite 6).

Johtajia ja harhaan johtajia

Tulihan se sieltä, mutta kaukaa piti hakea. Ei tällaisia vastauksia saa Olli Rehniltä eikä Erkki Liikaselta. He hokevat vain, että asiansa huonoon jamaan saattaneiden valtioiden täytyy pistää taloutensa kuntoon. Sanoisivat suoraan, että reaalitaloudesta ne pelureiden tuhlaamat rikkaudet tullaan ottamaan takaisin pelureille. Mistä muualta ne otettaisiin.

Sitäkin tekee mieli vielä kysyä, että jos Sismondia sanotaan romantikoksi, niin mitä lienevät nämä Jutat ja Jyrkit. Urpilainen puhuu vielä illalla 16.8. uudelleen tv:ssä kolmen A:n velkakirjoista, joihin Kreikan säästöt sijoitettaisiin. Heti perään keskustan puheenjohtajasta Mari Kiviniemestä tuntuu, että vakuuksien ratkaisuyrityksessä on kysymys hölmöläisten peiton jatkamisesta. Hän on ilmeisesti oikeassa.

Keskiviikkona 17.8. vakuussopimuksen sisältö täsmentyy hiukan. Huhutaan, että Suomelle annettava käteissumma kohoaisi miljardiin euroon. Jos muut jäsenmaat vaativat samaa, voi olla, että koko vakuussopimus purkautuu. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Sixten Korkman toteaa illan tv-uutisissa, että vakuussopimus on näppärä keino, jolla ”Suomi voi olla mukana olematta kuitenkaan mukana”.

Seuraavan aamun uutiset kertovat, että Itävalta vaatii vastaavanlaisia vakuuksia kuin Suomikin, eikä hyväksy Suomen menettelyä.

Kukkaroita ja särkyneitä sydämiä

Vaikka velkakirjat ja muut arvopaperit monistuvat ja alkavat elää kapitalismin ja erityisesti markkinakapitalismin edetessä omaa elämäänsä, kuten Marx osoitti, niin siinä vaiheessa kun näillä papereilla keinottelemisen ja pelaamisen seurauksena tapahtuu romahdus, ei ole olemassa työarvoteorian mukaan mitään muuta lähdettä tuhlattujen rikkauksien kattamiseksi kuin työvoima ja työvoimalla luodut arvot. Tuhlaajapoika palaa kotiin ja menee todellisten taloudellisten arvojen luojan eli veronmaksajan kukkarolle.

Lauantaina, elokuun 13. päivänä radion aamu-uutiset kertovat, että Italian hallitus on hätäkokouksessaan hyväksynyt 45.5 miljardin säästöpaketin kahden seuraavan vuoden ajaksi. Paketti sisältää tuloveronkorotuksia ja tietysti lähes kaikkia mahdollisia menoleikkauksia alue- ja kuntatasolla.

Pääministeri Silvio Berlusconin todetaan sanoneen, että ministereiden sydämet vuotavat verta siksi, että hallituksen on lupaustensa vastaisesti täytynyt mennä kansalaisten kukkarolle. Niinpä. Sydän on usein hyvin lähellä kukkaroa ja kukkaro lähellä sydäntä. Usein povitaskussa. Jo aamun seuraavat uutiset kertoivat, että kansalaiset ovat Italiassa ottaneet tiedon leikkauksista vastaan tyrmistyneinä ja mielenosoituksissaan nimitelleet ministereitä varkaiksi.

Kaksoiskappaleita

Velka- ym. papereiden kasautuminen voi ilmaista tehtaiden, kaivosten jne. piirissä tapahtuvaa pääoman kasautumista, ”mutta kaksoiskappaleina, jotka voidaan myydä tavaroina ja jotka näin ollen kiertävät itse pääoma-arvoina, ne ovat kuviteltuja, ja niiden arvomäärä voi laskea ja nousta aivan riippumatta siitä millainen arvonliike on sillä todellisella pääomalla, johon kohdistuvia todistuksia ne ovat” (Marx, mt., s.474).

Marx tuo siis esiin sen että valtion omistuspapereita (vrt. nykyisiä velkakirjoja ja joukkovelkakirjoja) ostetaan ja myydään tavaroina. Nämä paperit alkavat siis elää omaa elämäänsä, joka ei enää ole (tai on hyvin hatarasti) yhteydessä sen reaaliomaisuuden arvoon, johon ne alun perin mahdollisesti oli sidottu. Näiden papereiden arvomäärillä, ”ts. niiden pörssikurssilla, on välttämätön kohoamistendenssi korkokannan alentuessa, mikäli tämä (korkokanta SR) on…voiton suhdeluvun laskutendenssin yksinkertainen seuraus” (Marx 1976, s. 474).

Marx kirjoittaa viimeksi mainitun lauseen ikään kuin hän nyt seuraisi sivusta Yhdysvaltain keskuspankin Fedin äskeistä päätöstä pitää korkotaso lähes nollassa seuraavien kahden vuoden ajan tai Euroopan keskuspankin EKP:n päätöstä pitää korot edelleen mahdollisimman alhaalla. Näillä toimenpiteillä yritetään turvata pankeille rahan tarve ja kääntää pörssikurssit nousuun.

Kuvitteellinen talous paisuu

Kapitalistisen tuotannon kehittyessä kuviteltu, fiktiivinen rikkaus paisuu paisumistaan. ”Rahapääoman kasautumisella…voisimme ymmärtää myös rikkauden kasautumista pankkiireille (ammattimaisille rahanlainaajille KM), jotka toimivat välittäjinä toisaalta yksityisten rahakapitalistien ja toisaalta valtion, yhteisöjen ja uusintamista harjoittavien lainanottajien kesken. Tällöin he käyttävät luottojärjestelmän koko valtavaa laajentuneisuutta, ylipäätään koko luottoa hyväkseen omana yksityispääomanaan” (Marx, mt.,475).

Pankit kriisimaiden tukijoina

Suomessa ja muissakin euromaissa on toitotettu, että pankkien ja vakuutuslaitosten tulee osallistua kriisimaiden tulevien tukipakettien rahoittamiseen. Tuosta osallistumisesta riippuu kuulemma ratkaisevasti myös edellä puheena olleiden Kreikka-vakuuksien onnistuminen. Euromaiden johtajien kokouksessa heinäkuussa tehtiin jo päätös siitä, että pankit ja vakuutuslaitokset osallistuvat Kreikan uuden 109 miljardin euron tukipakettiin 30 miljardin euron osuudella. Muusta osuudesta vastaavat kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja euromaiden veronmaksajat.

Olennainen epäilevä kysymys koskee sitä, miten pankit pystyvät osallistumaan tuollaiseen tukemiseen kun ne kriisin syventyessä muuttuvat epäluuloisiksi jopa toistensa maksukyvyn suhteen ja kieltäytyvät lainaamasta rahaa edes toinen toisilleen. Tästä suuntauksesta on parhaillaan selviä merkkejä olemassa (Matti Tyynysniemi: ”Luotto pankkeihin koetuksella”. Helsingin Sanomat 12.8.11). Jos pankit eivät saa lainaa toisiltaan, ne eivät myöskään voi antaa lainaa ulospäin, esimerkiksi yrityksille.

Kuinka pankit voivat ilman voimakasta ulkoista painostusta ja valvontaa osallistua kriisimaiden tukemiseen, jos ne eivät pysty osallistumaan normaaliyritystenkään investoimiseen ja kuinka ne voivat tukea kriisimaita, joita ne ehkä itse ovat vähän aikaisemmin olleet saattamassa kurimukseen myöntämällä niille korkeakorkoisia lainoja, joita pankit eivätkä valtiot ole pystyneet maksamaan takaisin? Vai tukevatko ne kriisimaita niin kuin köysi tukee hirtettyä?

Kysymys kuuluu myös, miten pankit voivat osallistua kriisimaiden avustamiseen kun hyväntekeväisyys ei kuulu niiden perustehtäviin ja kun ne kilpailevat finanssimarkkinoilla omasta olemassaolostaan stressitestien (ainakin jonkinlaisten) alaisuudessa.

Jutta ja Jyrki tietämättään tukkanuottasilla Marxin kanssa

Näistä epäilyksistä huolimatta pääministeri Jyrki Katainen ja valtiovarainministeri Jutta Urpilainen tuntuvat luottavan pankkien ja vakuutuslaitosten osallistumiseen (mikä lisäksi on vapaaehtoista) kuin kirveensilmään. Noita kahta romantikkoa voisi ehkä parhaiten neuvoa jälleen Karl Marx 150 vuoden takaa. Marx luonnehtii suorasukaiseen tapaansa narreiksi niitä, ”jotka uskovat, että pankilla on velvollisuus ja valta muuttaa paperiseteleitä liikkeelle laskemalla kaikki vararikkoiset huijarit maksukykyisiksi vakavaraisiksi kapitalisteiksi”( Pääoma III, 1976, s. 511).

Olisiko Marxkaan kuitenkaan voinut uskoa, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa vuonna 2011 Euroopan keskuspankki EKP asettaa itsensä narriksi ja roskapankiksi ryhtymällä ostamaan kriisimaiden joukkovelkakirjoja jälkimarkkinoilta, siis painattamaan seteleitä italialaisten ja espanjalaisten huijareiden pelastamiseksi ja palauttamiseksi vakavaraisiksi kapitalisteiksi.

Jälkimarkkinoilta osto tarkoittaa sitä, että velkakirjoja ei osteta niiden alkuperäisiltä liikkeelle saattajilta, vaan sellaisilta välittäjiltä, pankeilta ja vakuutuslaitoksilta jotka myyvät näitä ”ylimääräisiä” velkakirjoja, joita kukaan ei halua ostaa. EKP on nyt tässä asiassa asettunut vakinaiseksi vapaaehtoiseksi etenijäksi vähän samaan tapaan kuin hullunrohkea sotamies Viirilä Tuntemattomassa sotilaassa. Viirilälle kävi sikäli huonosti, että ”oma” kapiainen ampui hänet perääntymisvaiheessa. Nähtäväksi jää miten käy EKP:n.

Jopa ex-elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen arvostelee nyt kovin sanoin EKP:tä siitä, että pankki ostaa sadoilla miljardeilla euroilla kriisimaiden velkapapereita, minkä seurauksena euro-maiden veronmaksajat voivat joutua maksumiehiksi (Yle. Radio1:n uutiset 17.8.11).

Yllätys, yllätys! Marx lähettää vasemman suoran kaukaa EKP:n leukaperiin toteamalla, että kriisiin joutunutta järjestelmää ”ei voida luonnollisestikaan parantaa sillä, että jokin pankki, esimerkiksi Englannin pankki, antaa paperiensa avulla kaikille keinottelijoille puuttuvan pääoman ja ostaa kaikki arvoaan menettäneet tavarat niiden vanhoista nimellisarvoista” (Marx, Pääoma 3. s. 487).

Kaikki virtaa Herakleitos, mutta virtaako kaikki takaisin?

Analysoidessaan talouskriisin kehittymistä kohti romahdusta, Marx tarkastelee pääoman takaisinvirtaamiseen (Rückfluss des Kapitals) liittyviä ongelmia. Vastavuoroisten velkavaatimusten täyttäminen (kuolettaminen) riippuu pääoman takaisinvirtaamisesta, mikä puolestaan edellyttää tuotanto- ja kulutusprosessin keskeytymättömyyttä. Kun luotot ovat molemminpuolisia, toisen maksukyky riippuu samalla toisen maksukyvystä. Marx tarkastelee ensin pääoman takaisin virtaamisen ongelmia reaalitaloudessa, jossa pääomien takaisinvirtaamisen pienenemiseen tai myöhästymiseen voivat vaikuttaa mm. markkinoiden laajeneminen ja keinotteluelementti (Marx, mt. 476-7).

Tilanne muuttuu vielä jyrkästi kun kapitalistisen kehityksen myötä siirrytään rahaluoton piiriin ”Näiden omistustodistusten – ei ainoastaan valtion arvopapereita, vaan myös osakkeita koskevan – arvon itsenäinen liike vahvistaa sen harhakuvitelman, että ne muodostaisivat todellisen pääoman sen pääoman tai sen vaatimuksen rinnalle, johon kohdistuvia omistustodistuksia ne mahdollisesti ovat” (Marx, s.465)

Marx totesi luottojärjestelmän muuttuvan monilta osin pelkäksi hourekuvaksi (Pääoma 3, s. 470) ja kirjoitti, että ”koko prosessi mutkistuu niin suuresti…, että hyvin varman liiketoiminnan ja pääoman jatkuvan takaisinvirtaamisen harhakuva voi rauhassa jatkaa olemassaoloaan vielä senkin jälkeen kun pääomien takaisinvirtaamiset ovat tosiasiassa jo pitkään tapahtuneet vain nenästä vedettyjen rahanlainaajien ja nenästä vedettyjen tuottajien kustannuksella (Pääoma 3, s.481). ”Tämän vuoksi liiketoiminta näyttää juuri välittömästi ennen romahdusta miltei kohtuuttoman terveeltä” (ibid.).

Eikö liiketoiminta näyttänyt miltei kohtuuttoman terveeltä amerikkalaisessa finanssi- ja rahamaailmassa juuri ennen Lehman Brothersia syksyllä 2008? Yhtä terveeltä kuin 50 miljardin dollarin henkilökohtaisen puhalluksen tehneessä Madoffin pyramiditalossa.

Erilaiset omistustodistukset reaaliomaisuuteen (kaivoksiin, rautateihin) ovat siis erilaisia paperisia kopioita, jotka lisäksi alkavat monistua siksi, että ”näitä papereita heitetään suurin määrin markkinoille tarkoituksena muuttaa ne rahaksi” (Marx, s.465).

Katainen ja ERVV

Tästähän juuri on kysymys kun eri maiden joukkovelkakirjoja kaupataan markkinoilla, virallisestikin huutokauppa-nimikkeellä. Suomen uuden hallituksen (Kataisen) ja opposition välille syntyi kiista siitä, että ensiksi mainittu ylitti saamansa valtuudet EU:n heinäkuun huippukokouksessa hyväksymällä kokouksessa tehdyn päätöksen, jonka mukaan Euroopan väliaikaisen rahoitusvakausvälineen (ERVV:n) rahoilla voidaan ostaa kriisimaiden velkakirjoja jälkimarkkinoilta sekä pääomittaa niiden pankkeja.

Marx totesi, että ”Kaikki tässä luottojärjestelmässä kaksinkertaistuu ja kolminkertaistuu sekä muuttuu pelkäksi hourekuvaksi” (s.470). Voidaan kysyä, elämmekö me jo hourulassa? Onko ihme, jos erityisesti nuorten ihmisten masennus lisääntyy hälyttävästi?

Saturaatio

Yhteenvetona voidaan sanoa, että nyt vuonna 2011 kapitalistinen markkinatalous on saavuttanut eräänlaisen saturaatio eli kypsyys – tai kyllääntymisasteen. Rahoitus-, finanssi- ja lainajärjestelmä on muuttunut luonteeltaan käsittämättömäksi, jopa irrationaaliseksi.

Toisaalta tapahtumien ilmiöpinnalla ovat havaittavissa globaalin kriisin kaikki ainekset:

a) luottamus Euroon heikkenee;

b) työllisyys USA:ssa ei osoita paranemisen merkkejä;

c) talouskasvu hidastuu tai hyytyy (tämän päivän tiedot kertovat, että Euroopan talousveturin Saksan talouskasvu on käytännössä pysähtynyt);

d) yleinen velkaantumiskierre pahenee ja syvenee;

e) inflaatio kiihtyy.

Porvarilliset taloustieteilijät ja poliitikot ovat kriisin edessä voimattomia yrittäessään ratkaista kriisiä lisärahan avulla esim. väliaikaisessa ERVV:ssä ja vuonna 2013 voimaan tulevassa Euroopan vakausmekanismissa EVM:ssä.

Kriisin todellinen ratkaisu merkitsee siirtymistä perusteiltaan uudenlaiseen talousjärjestelmään, jossa kansan suuren enemmistön taloudelliset ja sosiaaliset edut on turvattu.

Lähteitä:

Chesnais, Francois, L’émergence d’un régime d’accumulation mondial à dominante financière. La Pensée. No 309/1997, 61-85.

Lenin, V.I, Taloudellisen romantismin luonnehtimiseksi. Teokset 2, Petroskoi 1954.

Linna, Väinö, Tuntematon sotilas. 1954

Marx, Karl: Pääoma. 3.osa. Moskova 1976.

Marx , Karl: Das Kapital. Kritik der politischen Oekonomie. Dritter Band. Herausgegeben von Friedrich Engels. Hamburg 1904.

Marx, Karl - Engels, Friedrich: Kommunistisen puolueen manifesti. Teoksessa: Marx- Engels: Valitut teokset. Osa 2, Moskova 1978 s. 319 – 371.

Marx, Karl, Kansantaloustieteen arvostelua. Pori 1970.

Oravannahkoja ja obligaatioita: rahoitusmarkkinoiden historia, osa 2/5. Osakeyhtiöiden synty. Yle Radio1, 10.8.2011.

Tyynysniemi Matti: ”Luotto pankkeihin koetuksella”. Helsingin Sanomat 12.8.11

Viita, Lauri, Kökkö. Kokoelmassa Suutarikin, suuri viisas (1961). Kootut runot. Porvoo 1966.