Osuuskuntien paluu

Osuuskuntatoiminta on ollut eräs työtä tekevän kansanosan tapa järjestää tuotantoa ja jakelua jo ennen varsinaisen työväenliikkeen kehittymistä.

Osuuskuntia alkoi syntyä 1700-1800-lukujen vaihteessa muun muassa Iso-Britanniassa. Karl Marx suhtautui osuuskuntiin myönteisesti ja näki niissä jopa tulevaisuuden sosialistisen ja kommunistisen yhteiskunnan alkusoluja, joissa työntekijät hallitsivat tuotantoa ilman palkkatyömuotoa ja erillistä johtajien luokkaa.

Osuuskuntatoiminta sai erilaisia muotoja, ja esimerkiksi Suomessa osuustoiminnan suosio on vaihdellut kausittain. Nykyään jokainen suomalainen kuuluu keskimäärin 1,3 osuuskuntaan. Meillä toimii edelleen niin osuuspankkeja, -kauppoja kuin vakuutusyhtiöitä. Isojen osuuskuntien toiminta ei juuri eroa kapitalististen osakeyhtiöiden toiminnasta eikä osuuskunnallisuutta välttämättä huomaa.

Syksyn alussa Into Kustannukselta ilmestyi merkittävä kirja, joka ottaa toisenlaisen näkökulman osuustoiminnan historiaan, nykytilanteeseen ja mahdollisuuksiin. Hanna Moilasen, Jukka Peltokosken, Jaana Pirkkalaisen ja Tero Toivasen kirjoittama Uusi osuuskunta – tekijöiden liike kertoo osuuskuntarintamalla puhaltavista uusista ja raikkaista tuulista.

Tiedonantaja haastatteli syyskuussa kolmea kirjan tekijöistä.

Tavallisten ihmisten liitto

Väitöskirjaa valmistelevalla Tero Toivasella kiinnostus osuuskuntia kohtaan heräsi aikaisempien kirjoitusprosessien aikana, kun hän kävi keskusteluja prekariaatista ja työelämän prekarisoitumisesta.

– Osuuskunnat ovat luontevaa jatkoa tälle keskustelulle. Esiin nousee esimerkiksi kysymyksiä siitä, millä ehdoin ja millä tavoin osuuskunta voi palvella nykypäivän prekaaria työläistä, sanoo Toivanen.

Niin ikään väitöskirjansa parissa työskentelevä Hanna Moilanen puolestaan tutustui osuuskuntiin sosiaalipolitiikan opintojen kautta. Moilasen tutkimusaihe liittyy 1990-luvun laman aikana Suomessa perustettuihin työttömien osuuskuntiin.

– Minua viehätti ajatus, että kriisin aikana tavalliset ihmiset liittoutuvat ja lähtevät tavoittelemaan parempaa tulevaisuutta. Ei jäädä odottelemaan eikä olosuhteiden uhreiksi, vaan suunnataan eteenpäin. Kaiken pohjalla on yhteinen voima ja tekeminen.

Moilanen työskentelee itsenäisenä toimittajana ja on sitäkin kautta tutustunut erilaisiin osuuskuntiin. Maalla asuvana häntä kiinnostavat kylien kamppailut lähipalvelujen puolesta.

Psykologi ja osuuskuntayrittäjä Jaana Pirkkalainen innostui 1990-luvun puolessa välissä osuustoiminnasta. Pirkkalaiselle osuuskunta on resurssien kokoamisen ja jakamisen organisaatio. Hänellä on takanaan useita työosuuskuntakokeiluja, jotka ovat olleet hyvin opettavaisia.

Osuuskunnat uusien haasteiden edessä

Osuuskunta on tapa yhdistää utopiaa ja konkretiaa, teoriaa ja käytäntöä. Usein osuustoimintaa syntyy siellä, missä ihmiset joutuvat kriisien keskellä ratkaisemaan arjen käytännön ongelmia.

Jaana Pirkkalainen pohtii, että kun ihmisten hyvinvointia tukevia instituutioita puretaan, niin kriisiaikoina syntyy yhteen hiileen puhaltaminen. Kyse on halun ja välttämättömyyden yhteensovittamisesta, niiden välisestä dialektiikasta.

– Kun ympäriltä sortuu rakenteita, on pakko tehdä jotakin, summaa Pirkkalainen.

Ensimmäisiä osuuskunniksi tunnistettavia organisaatioita perustettiin 1700-1800-luvuilla. Uudesta osuustoiminnasta alettiin puhua 1960-luvulla. Hanna Moilasen mukaan peruslähtökohdat uusilla osuuskunnilla ovat samanlaisia kuin aiemminkin: ne syntyvät konkreettisesta tarpeesta, liittyipä se sitten oman työn hallintaan, parempien työolojen luomiseen tai peruselintarvikkeiden hankkimiseen hyvällä hinta-laatu-suhteella.

Tero Toivasen mukaan voidaan myös miettiä, millaisiin uusiin haasteisiin osuuskunnat voivat tarjota apuvälineitä.

– Työelämä on muuttunut ja epävarmuus lisääntynyt. Mitä uusi tietotyö, luovat alat, lisääntyneet tietoresurssit, jotka käyttäytyvät eri tavalla kuin esimerkiksi koneet tehtaissa, miten ne mahdollistavat uutta osuuskunta-ajattelua. Ja viimeisenä, ehkä suurimpana haasteena ovat ekologiset kysymykset ja ilmastonmuutos, listaa Toivanen.

Kohti uudenlaista yrittäjyyttä

Vasemmisto liittää usein yrittämiseen ajatuksen riistosta ja muiden palkkatyön hedelmillä elämisestä. Jaana Pirkkalaisen mielestä nykyistä puhetta yrittämisestä ja yrittäjyydestä hallitsevat vahvasti mielikuvat voitontavoittelusta ja jonkinlaisesta myyttisestä ”sankariyrittäjästä”. Osuuskuntayrittäminen on jotain aivan muuta.

Tero Toivanen toteaa, että vasemmisto on omaksunut agendalleen vahvasti palkkatyön puolustamisen, josta näkökulmasta yrittäjyys näyttää huonolta.

– Prekarisaatiokeskustelussa on tullut ilmi, että itsensä työllistämisessä ja yrittämisessä on hyviäkin puolia. Näitä hyviä puolia voidaan vahvistaa ja tukea. Osuuskunta on ihanteellinen muoto, jossa ihmiset voivat yrittää yhdessä.

Pirkkalainen problematisoi pitemmälle vasemmistolaista suhtautumista palkkatyöhön ja valtioon. Hän aprikoi, että viime vuosikymmeninä tapahtunut hyvinvointivaltion purkaminen on sujunut suhteellisen helposti sen vuoksi, että vasemmisto ei ole pitkään aikaan kyennyt minkäänlaiseen valtiokritiikkiin.

– Oikeistohegemoninen puhe yksilönvapaudesta ja oikeuksista vetoaa ihmisiin, jos he kokevat tulevansa kohdelluksi byrokratian alamaisina. Tämä on julkisen sektorin suuri kulttuurinen ongelma.

Pirkkalaisen mielestä osuuskunnat joustavana organisaatiomuotona voisivat välttää yksityistämisen ikäviä seurauksia ja pystyvät osallistamaan ihmisiä oman elämänsä hallintaan.

Julkisen ja yksityisen välissä

Julkisen palvelutuotannon ja osuuskuntien suhde voi olla jännitteinen tilanteessa, missä hyvinvointivaltion palveluja ulkoistetaan ja kilpailutetaan.

Tero Toivasen mukaan tästä pitää käydä keskustelua ja vetää linjoja. Uusi osuuskunta -kirjassa käytetään käsitettä ’kumppanuus’. Siinä nähdään, että osuuskunnat voivat olla julkisen sektorin kumppaneita aivan eri tavalla kuin puhtaasti bisnestä tekevät yksityiset palvelutuottajajätit, jotka pumppaavat rahaa yhteisestä kassasta veroparatiiseihin ja omistajien taskuun.

Hanna Moilanen harmittelee sitä, että Suomessa palvelusektori mielletään vain kaksinaisesti suhteessa julkinen-yksityinen, ja että kaikki yksityiset toimijat niputetaan samaan.

– Jakolinja voisi olla toinenkin, kuten esimerkiksi Italiassa, missä julkinen sektori, osuuskunnat ja yhteiskunnalliset yritykset mielletään samankaltaisiksi, kun taas voittoa tavoittelevat suuremmat toimijat muodostavat oman kokonaisuutensa.

Suomessa esimerkiksi sote-uudistuksen kautta tapahtuva palvelujen keskittäminen tekee hallaa pienille osuuskunnille, jotka eivät voi pärjätä suurille monopoleille. Kolmikko haastaakin poliitikkoja ymmärtämään paremmin paikallisen ja monikansallisen tuotannon eroja.

Osuuskuntaliikkeen nousu

Vaikka osuuskunnat toimivat kapitalismissa, voi osuuskunta ottaa tavoitteekseen muutakin kuin voittojen ja pääomien kasaamisen tai jatkuvan kasvun.

Jaana Pirkkalaisen mukaan osuuskuntien mahdollisuudet liittyvät demokratiaan ja yhteisomistukseen. Osuuskunnalla ei ole ulkopuolista omistajaa, joka pakottaa kasvamaan. Jos sisäinen logiikka on riittävän selvä kaikilla ja osaamista on tarpeeksi, voi markkinoiden vaikutusvaltaa vastustaa.

– Perusymmärrys liiketaloudesta pitää olla. Rahaa täytyy tulla aina vähän enemmän kuin sitä menee ulos, koska ylimääräisiä kuluja tulee aina. Sen sijaan ylijäämän synnyttäminen jaettavaksi ei ole välttämätön tavoite, sanoo Pirkkalainen.

Tero Toivasen mukaan eräs Uusi osuuskunta –kirjan tavoitteista on lisätä tietoisuutta osuuskunnista ja tuoda eri osuuskuntatoimijoita yhteen. Vaarana on, että osuustoiminta jää ohimeneväksi trendiksi, joka on samalla tavalla muodikas pintailmiö, kuin yrittäjäkonsulttien hehkuttamat ’luova talous’ tai ’joukkoistaminen’.

– Ehkä trendin takaa nousee jotakin suurempaa, laajempi osuuskuntien liike, tuumii Toivanen.

Hanna Moilanen, Jukka Peltokoski, Jaana Pirkkalainen & Tero Toivanen: Uusi osuuskunta – Tekijöiden liike. Into Kustannus 2014. 260 sivua.