Panssarijunalla kohti vallankumousta

Raskaasti panssaroitu ja hampaisiin asti aseistettu – mentiinpä minne tahansa, Zaamurets oli aikakautensa valtavin, ilkein ja uhkaavin ase. Vain harva vihollinen pääsi siihen käsiksi. Jos sinulla oli hallussasi tämä juna, hallitsit käytännössä koko Euraasian rautateitä 1900-luvun alussa.

Zaamurets-sotakone matkasi historiansa aikana maailmalla, kohteina muun muassa Ukraina, Venäjä ja Kiina. Se kertoo omalla tavallaan siitä, kuin sekasortoinen tuon ajan maailma oli. Tuhontuoja palveli milloin tsaarin, milloin bolshevikkien puolella – ja Kiinassa useammankin armeijan riveissä.

Kilvoittelu oli kovaa, sillä Zaamuretsia havittelivat kaikki sotaa käyvät osapuolet.

Junat Venäjän vallankumouksessa

Zaamurets-panssarijunan tarina kietoutuu vahvasti Venäjän vuoden 1917 vallankumoukseen. Lokakuun vallankumous päätti tsaarin hirmuvallan, irrotti Venäjän ensimmäisestä maailmansodasta ja käynnisti pitkään kestäneen sisällissodan. Aatteet mittelivät toisistaan, kun eri osapuolet yrittivät saada valtavan Venäjän maan vallankahvasta kiinni.

Sodassa käytössä olivat myös aikansa pelottavimmat ja tehokkaimmat maalla liikkuvat aseet – raskaasti panssaroidut ja aseistetut junat. Niistä parhaimmat oli varustettu paksulla teräskuorella, ampuma-aukoilla ja tykkitorneilla.

Venäjän sisällissodassa rautateitä risteili arviolta jopa 300 panssarijunaa eri armeijoiden käskyttäminä. Näistä vain 75 oli muokattu Venäjän rautateiden virallisesta kalustosta. Loput oli improvisoitu milloin mistäkin materiaalista: käytöstä poistetuista alustoista, hiekkasäkeistä, romusta ja muun muassa laivastosta käytöstä poistetuista tykeistä.

Vuonna 1918 bolshevikeilla oli käytössään 23 taistelukuntoista panssaroitua junaa. Vuoteen 1920 mennessä noin joka kymmenes puna-armeijan tykistä oli pultattu kiinni rautateillä liikkuvaan juna-alustaan.

Kun taistelut levisivät Leningradista muualle, puna-armeija käytti laajaa rautatieverkostoa yhdistääkseen eri puolilla maata sijainneita vallankumousneuvostoja. Sotatoimien laajetessa panssarijunista tuli itsenäisiä sotilastukikohtia, jotka oli varustettu muun muassa lennätinlaitteistoilla sekä painokoneilla.

Panssarijunat pystyivät toimimaan myös rautatielinjoja leveämmällä toimintasäteellä.

Vuoteen 1919 tultaessa panssarijuniin lastattiin myös valtausjoukkoja. Nämä koostuivat tavallisesti noin 165 sotilaan vahvuisista joukoista, jotka puhdistivat vihollisen asemia ja varmistivat, että itse juna pystyi pysähtymään turvallisesti. 47:n ratsumiehen yksikkö takasi lisää liikkuvuutta ja mahdollisti myös erilaisten sabotaasiyritysten ennakoinnin. Taustatukea tarjosi myös kahden hevosilla vedettävän konekiväärin mukanaolo.

Näin panssarijunat pystyivät toimimaan myös rautatielinjoja leveämmällä toimintasäteellä. Puna-armeijan johto arvioi, että tämä taktiikka viisinkertaisti panssarijunien tehokkuuden.

Ja nyt pääsemme tarinamme pääosanesittäjän pariin. Juna tunnettiin sen olemassaolon aikana usealla eri nimellä: Orlik, BP-4, Lenin ja Juna Nro. 105. Mutta alun perin sitä kutsuttiin Zaamuretsiksi.

Ukrainan junasota

Zaamurets-panssarijunan kaksi ensimmäistä vuotta ovat hämärän peitossa. Junan liikkeistä on säilynyt vain vähän tietoja.

Panssarijuna rakennettiin Odessan rautateille vuonna 1916, ja tsaarin armeija otti sen käyttöön saman vuoden lokakuussa. Seuraavan talven ja kevään juna palveli Ensimmäisen maailmansodan Galitsian rintamalla, missä Venäjä taisteli Itävalta-Unkarin imperiumia vastaan. Rautateiden historiaa tutkinut Christian Wolmar sijoittaa puolestaan Zaamuretsin Puolassa sotineisiin tsaarin joukkoihin kirjassaan Engines of War: How Wars Were Won & Lost on the Railways.

Zaamurets oli oikea hirviö koneeksi. Siinä oli kaksi 360 astetta kääntyvää 57 millimetrin Nordenfelt-tykkitornia ja lyhyemmän kantaman aseeksi kahdeksan konekivääriä. Kolmesta neljään tuumaa paksu panssari suojasi kulkuneuvon lastia ja matkustajia vastapuolen tulitukselta. Metallikuoren alla jyskytti kaksi italialaista Fiatin 60 hevosvoimaista bensiinimoottoria, jotka takasivat huippunopeudeksi 47 kilometriä tunnissa.

Syyskuussa 1917 Zaamurets palasi Odessaan tuunausta varten. Tykkitorneihin asennettiin tähtäyslaitteita ja torneja korotettiin, mikä paransi aseiden tulitustarkkuutta.

Junan palatessa Venäjälle muutti historia kulkuaan. Lokakuun vallankumous puhkesi, ja tsaarinvalta oli kukistettu. Tammikuussa 1918 puna-armeijan komentaja Mihail Artemjevitsh Muravjov otti Zaamuretsin haltuunsa.

Mutta kommunistit eivät saaneet panssarijunaa helpolla. Venäjän vallankumouksen myötä myös Ukraina oli vajonnut kaaokseen. Saksa valtasi maan ja asetti kansallismielisen hallituksen, jonka avulla Saksan piti varmistaa ruokahuollon riittävyys Ukrainasta. Saksan tukemat nationalistit taistelivat kiivaasti kommunisteja vastaan, joilla taas oli välillä liittolaissuhteet, välillä tulehtuneet välit anarkisteihin. Kaiken lisäksi Ukrainan talonpojat kapinoivat paikallisesti, mikä lisäsi tilanteen sekavuutta entisestään. Panssarijunat sujahtelivat ristiin rastiin pitkin Ukrainaa.

Maaliskuussa 1918 bolshevikit yhdistivät Zaamuretsin ja toisen junan: BP-3:n, jonka anarkistit olivat saaneet suistettua raiteilta ja vallattua ukrainalaisilta nationalisteilta.

Myös BP-3 oli ilkeä kapine. Se oli yksi Kiovassa 1915 rakennetuista neljästä khunkuz-luokan junista ja sen pitkän kantaman tulivoimasta vastasivat kolmen tuuman kanuunat. Lähitaisteluun soveltuivat BP-3:n 12 konekivääriä.

Zaamurets-BP-3–yhdistelmä palasi tositoimiin. Saksan tykistötuli vaurioitti kuitenkin pian panssarijunaa niin, että se jouduttiin ajamaan Venäjälle korjattavaksi. Vallankumoukselliset kunnostivat sen ja juna palasi etelään taistelemaan valkoisia vastavallankumouksellisia vastaan.

Kun panssarijuna vaihtoi omistajaa, usein myös sen nimi vaihtui. Tässä vaiheessa junaa kutsuttiin Leniniksi. Mutta johdonmukaisuuden vuoksi käytämme siitä edelleen nimeä Zaamurets.

Tshekkoslovakian legioona

Zaamuretsin seuraava omistaja vei junan kaikkein pisimmälle. Tshekkoslovakian legioona oli osa alueen vallankumouksellista kuohuntaa.

Ensimmäisen maailmansodan tuiskeessa monessa maassa syntyi kansallismielisiä voimia, jotka tavoittelivat itsenäisyyttä suurista imperiumeista. Tshekkoslovakian legioona oli tällainen joukko. Keskellä Euroopan sotaa monet Venäjällä asuneet, etniseltä taustaltaan tshekit ja slovakit alkoivat pohtia paluuta kotiseudulleen, minne oli tarkoitus perustaa itsenäinen kansallisvaltio. Nykyinen Tshekkoslovakian alue oli tuolloin osa Itävalta-Unkarin valtakuntaa.

Todistaakseen uskollisuuttaan ympärysvaltojen liitolle, tshekit ja slovakit liittyivät lokakuussa 1914 ensimmäisen maailmansodan itärintamalle Venäjän rinnalle. Kun bolshevikit allekirjoittivat Brest-Litovskin rauhansopimuksen ja irrottivat Venäjän sodasta, legioonaan kuului arviolta 40 000 miestä, jotka Venäjän vallankumous ja rauha jättivät tuuliajolle. Koska itärintama vaikeni, legioona päätti pyrkiä pois Venäjältä ja kohti Ranskaa, jossa oli tarkoitus jatkaa taistelua.

Legioonan johtaja Tomás Masaryk matkasi Venäjään ja sai bolshevikkien ja Ukrainan nationalistien kanssa sovittua, että tshekkoslovakialaiset siirtyisivät mantereen halki Vladivostokiin, josta he voisivat jatkaa laivalla Ranskaan. Asiaan liittyi vain yksi ehto: legioonan oli pysyttävä puolueettomana. Joukot eivät saisi ampua kuin itsepuolustustarkoituksessa.

Eipä mennyt kauaa, kun ehtoa rikottiin.

Venäjällä oli reilut kaksi miljoonaa sotavankia, jotka piti Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaan palauttaa kotimaihinsa.

Helmikuussa 1918 saksalaiset joukot tunkeutuivat Ukrainaan, ja Tshekkoslovakian legioona oli suoraan etenevien saksalaisten tiellä. Seuraavien viikkojen aikana legioonalaiset taistelivat pitkin matkaa vetäytyessään Ukrainan halki. Legioona kärsi 186 miehen tappiot, haavoittuneita tuli 210.

Maaliskuussa legioona pääsi Ukrainasta Venäjälle ja aloitti pitkän matkan Siperian halki. Mutta Venäjällä mikään ei ollut yksinkertaista. Maan rautatieverkosto oli valtavan rasituksen alla.

Venäjällä oli reilut kaksi miljoonaa sotavankia, jotka piti Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaan palauttaa kotimaihinsa. Homma oli hankala, koska sotavangit muodostivat jopa noin 20 prosenttia Venäjän sodanaikaisesta työvoimasta. Venäjän vallankumoukselliset puolestaan tarvitsivat kaikki kynnelle kykenevät miehet rintamalle.

Tilanne aiheutti jännitteitä, jotka purkautuivat toukokuussa. Tšeljabinskissa legioonalaiset joutuivat kahakkaan, jonka seurauksena unkarilainen sotavanki kuoli. Paikalliset vallankumoukselliset vangitsivat tekoon syyllistyneet tshekkoslovakialaiset, jotka taas omien mielestä olivat tyystin syyttömiä.

Asiasta kimpaantuneena kolmen tuhannen legioonalaisen joukko valtasi kaupungin ja otti haltuunsa 800 asetta paikalliselta miliisiltä. Trotski – joka oli aikaisemmin yrittänyt värvätä legioonaa puna-armeijaan – oli raivoissaan. Toukokuun 21. Trotski määräsi, että Tshekkoslovakian legioona oli riisuttava aseista ja hajotettava.

Pitkän epävarmuuden ajan jälkeen legioonalaiset päättivät ottaa kohtalonsa omiin käsiin: he pyrkisivät Vladivostokiin riippumatta siitä, yrittävätkö bolshevikit pysäyttää heitä.

Koulutetusta, taistelujen karaisemasta legioonasta tulikin yllättäen vastavallankumouksellinen voima. Yksitellen se valtasi alueen asemia ja rautatieosuuksia ja liittoutui paikallisten valkoisten vastavallankumouksellisten kanssa.

Vastauksena Trotski päästi irti Zaamuretsin. Panssarijuna oli taistellut eteläisellä rintamalla, ja nyt se sai uuden tehtävän. Huolimatta puna-armeijan taistelukokemuksesta, bolshevikit kärsivät kuitenkin tappion legioonalle. Tshekkoslovakian legioona kaappasi Zaamuretsin ja nimesi sen tällä kertaa Orlikiksi, joka tarkoittaa ”nuorta kotkaa”. Legioona vaihtoi panssarijunan tykit kolmen tuuman 1902 Putilov –mallisiin aseisiin, joihin heillä oli enemmän ammuksia.

Panssarijuna antoi legioonalle valtavan etulyöntiaseman, jota legioona valkoisine liittolaisineen käytti hyväkseen vallatakseen raiteiden herruuden vuosina 1919-1920.

Lopulta Tshekkoslovakian legioonalta loppui puhti. Vuonna 1918 ensimmäinen maailmansota oli ohi ja Versailles’n rauhansopimuksen myötä 1919 muodostettiin myös itsenäinen Tshekkoslovakian valtio. Legioona oli nyt saavuttanut tavoitteensa, mutta joukko itse oli puolen maailman matkan päässä taistelemassa sisällissodassa, johon he eivät kuuluneet.

Alkuvuodesta 1919 legioonan kulku kohti Vladivostokia sai uuden vaihteen. Legioonalaiset jyräsivät alleen myös valkoisia liittolaisiaan, mikäli ne sattuivat tielle. Vetäytyessään legioona jätti Siperian rautatien puolustuksetta.

Puna-armeija käytti tätä tilaisuutta hyväkseen. Tshekkoslovakialaiset luovuttivat valkoisten johtajan Kolchakin sekä useita lasteja kultaa, jotka oli ryöstetty ohimennen Kazanista. Vastineeksi puna-armeija suostui aselepoon, joka lopetti Tshekkoslovakian legioonan toiminnan Venäjän sisällissodassa.

Mantshurian ongelma

Tshekkoslovakian legioona ei enää sotinut, mutta oli silti vielä Venäjällä. Se joutui yhä muun muassa japanilaisten tukemien kasakkarosvojen ahdistelemaksi.

Panssarijuna Zaamurets puolusti Vladivostokiin siirtyvien joukkojen selustaa huhtikuussa 1920. Oli lähellä, ettei saattue koskaan saavuttanut määränpäätään. Se pysäytettiin japanilaisten hallitsemassa Hailarissa Mongolia puolella. Japanilaiset sotaviranomaiset olivat epäilevällä kannalla: legioonalaiset tunnettin kuumaverisyydestään sekä ennen muuta siitä, että heillä oli tapana pettää liittolaisensa. Joka tapauksessa legioonalla oli hallussaan Zaamurets – ja se teki siitä vaarallisen.

Rautatiellä syntyi selkkaus, josta japanilaiset syyttivät legioonalaisia – yllättävää kyllä, tällä kertaa ilman syytä. Japanilaiset vaativat silti, että legioona luovuttaa Zaamuretsin takavarikkoon. Välttääkseen tilanteen pahenemista, legioonalaisten komentava upseeri suostui japanilaisten vaatimukseen – olettaen, että japanilaiset jossain vaiheessa luovuttaisivat Zaamuretsin takaisin.

Legioona valitti takavarikosta virallista tietä. Japanilaiset luovuttivat panssarijunan vastahakoisesti tshekkoslovakialaisille.

Lopulta syyskuussa 1920 legioonalaiset pääsivät lähtemään meriteitse Vladivostokista Eurooppaan syyskuussa 1920. Zaamurets jäi satamaan vastavallankumouksellisten joukkojen käsiin.

Valkoisilla oli sisällissodassa käytössä noin 80 panssarijunaa, mutta bolshevikit olivat työntäneet vastavallankumoukselliset voimat itäiselle Venäjälle kaapaten samalla vastutajan junia itselleen. Valkoinen puoli hyödynsi Zaamuretsia aina vuoteen 1922 asti, kunnes bolshevikit pakottivat jäljelle jääneet joukot perääntymään Mantshurian puolelle – Zaamurets mukanaan.

Kiinalainen sotaherra Zhang Zhoulin antoi valkoisille turvapaikan Harbinista, missä monet vastavallankumoukselliset ryhtyivät palkkasotureiksi. Zaamurets partioi itäisen Kiinan rautateitä taistellen Zhangin joukkojen rintamassa japanilaisten tukemaa Zhilin armeijaa vastaan.

Fengtianin armeija opetteli valkoisten pakolaisten myötä rakentamaan omia panssaroituja juniaan. Syntyi kokonainen joukko-osasto, joka koostui Zaamuretsin lisäksi kuudesta panssarijunasta.

Kiinasta muodostuikin maailmansotien välisen ajan suurin panssarijunasodankäynnin näyttämö. Eri sotaherrat taistelivat keskenään samalla kuin Japanilla oli omia kolonialistisia pyrkimyksiään.

Zaamuretsin taival ei päättynyt Fengtianin armeijassa. Panssarijuna palveli useaa eri kiinalaista armeijaa. Se sai taas kerran uuden nimen – Juna Nro 105 – ennen kuin Japanin Guangdong-armeija otti sen haltuunsa 1931.

Japani oli brittien tapaan aina ymmärtänyt rautateiden merkityksen siirtomaavallan ylläpitämisessä. Myös Guangdong-armeija hyödynsi taitavasti rautateitä huolto- ja liikkumisreitteinä.

Kukaan ei tiedä, mitä Zaamuretsille tapahtui sen jouduttua japanilaisten käsiin. Ehkä se romuttui taisteluissa toisessa maailmansodassa. Kenties romukauppiaat pistivät sen osiksi ja myivät eteenpäin.

Panssarijunan kohtalo jää mysteeriksi, mutta sen värikäs tarina Venäjän vallankumouksen pyörteissä elää edelleen.

Punakaartilla oma panssarijuna

Myös Suomen sisällissodassa punakaarti käytti asetta, jollaista ei ennen ollut näillä main nähty: panssarijunaa. Punakaartin eliittitaistelijoiden miehittämä panssarijuna n:o 1 osallistui sodan tärkeimpiin taisteluihin ympäri Etelä-Suomea. Se nähtiin niin Helsingissä, Tampereella, Lylyssä, Vilppulassa, Orivedellä, Karjaalla, Inkoossa, Riihimäellä, Lahdessa kuin Kouvolassa. Valkoiset pelkäsivät sitä ja punaiset hurrasivat sen puuskuttaessa ohi.

Wettersandin mukaan Punaisen Suomen rautateiden konepajoilla Fredriksbergissä ja Viipurissa valmistui helmi-huhtikuun 1918 aikana yhteensä kuusi panssarijunaa.

Tietokirjailija Tuija Wetterstrandin tuoreessa Punaisten panssarijuna 1918 –kirjassa (Into Kustannus) seurataan luokkasodan tapahtumia panssarijunan miesten silmin. Miehet kokevat sodan toiveikkaan alun, verisen käännekohdan ja paniikinomaisen paon vihollisen tieltä.

Wetterstrand on tehnyt vuosien arkistotyön kirjaa varten. Työhön innosti sukutarina: Wettersandin isoäidin veli, Anton Vilén, oli eräs panssarijunalla matkanneista taistelijoista. Vilénin muisteluiden myötä Wettersand pääsi vähän tutkitun sotahistoriallisen aiheen pariin.

Wettersandin mukaan Punaisen Suomen rautateiden konepajoilla Fredriksbergissä ja Viipurissa valmistui helmi-huhtikuun 1918 aikana yhteensä kuusi panssarijunaa. Panssarijunat olivat radanvarsisodassa varsin tehokkaita, mutta punaisten sodanjohto ei oikein osannut niitä loppuun asti hyödyntää.

Minkään junan lopullisesta kohtalosta ei ole täyttä varmuutta. Wettersand arvioi, että Parolan Panssarimuseon pihalla oleva panssarijuna on koottu useammasta junasta.