Huoran kappaleissa on politiikkaa, mutta myös hauskanpitoa. Anni Lötjösen mielestä olisi outoa, jos politiikasta ei voisi olla happitaukoja ja hommassa huumoria. Tiedonantaja haastatteli artistia kesän Sideways -festareilla.
Keywords:
Vive la Commune! Pariisin Kommuuni 150 vuotta
”Sosiaalidemokraattinen poroporvari on hiljattain jälleen alkanut tuntea terveellistä pelkoa kuullessaan sanat: proletariaatin diktatuuri. No niin, hyvät herrat, tahdotteko tietää, miltä tämä diktatuuri näyttää? Tarkastelkaa Pariisin kommuunia. Se oli proletariaatin diktatuuria.”
Nämä Friedrich Engelsin sanat löytyvät esipuheesta, jotka hän kirjoitti Karl Marxin vuonna 1871 ilmestyneeseen Kansalaissota Ranskassa -tekstiin. Siinä Marx käy tuoreeltaan läpi lyhytikäisen mutta merkittävän yhteiskunnallisen vallankumouksen, Pariisin Kommuunin, vaiheita. Monien mielestä Kommuuni oli ensimmäinen yritys rakentaa sosialismia laajassa mittakaavassa ja modernissa yhteiskunnassa.
Tänä keväänä tulee kuluneeksi 150 vuotta Pariisin Kommuunin lyhytaikaisesta mutta kauaskantoisesta vallankumouksesta. Keväällä 1871 vain 72 päivää kestänyt työläisvalta kirvoitti niin Marxilta, Engelsiltä kuin Leniniltä ylistäviä arvioita.
Myös Arthur Rimbaud oli Pariisissa kommuunin vallan aikana. Nuori, radikaali runoilija imi keuhkoihinsa proletariaatin kapinan henkeä ja sylki sen ulos kynästään hurjiksi runoiksi tavalla, joka sai Albert Camus’n ylistämään Rimbaudia maailmanhistorian ensimmäiseksi vallankumousrunoilijaksi.
Ranskan ja Preussin sota
Ranskassa sattui ja tapahtui 1800-luvulla kenties enemmän kuin missään muussa eurooppalaisessa maassa. Ranskan vallankumouksen 1789–1795 jälkeen maata riepottelivat yhteiskunnalliset kumoukset ja mullistukset tasaisin väliajoin, toinen toisensa perään.
Valta oli helmikuun 1848 vallankumouksen ja Toisen tasavallan jälkeen siirtynyt Lòuis Napoleon Bonapartelle, joka oli 1852 kaapannut vallan lopullisesti ja julistanut Ranskan keisarikunnaksi ja itsensä keisari Napoleon III:ksi. Seurasi parinkymmenen vuoden ajanjakso, jolloin Ranska vaurastui, mutta sangen epätasaisesti.
Englantilainen kirjailija ja runoilija Sebastian Hayes kuvaa Napoleon III:n ulkopolitiikkaa ”tolkuttomaksi”. Nokkapokka Preussin kanssa johti lopulta heinäkuussa 1870 täysimittaiseen sotaan. Vaikka sodan syy on usein vieritetty Preussin rautakansleri Otto Bismarckin niskoille, pitää Hayes sodan syttymistä enimmäkseen Napoleonin vikana. Sotamielialaa oli lietsottu Pariisin kaduilla jo tovin aikaa.
Ranskan armeija oli jo lähtiessä alakynnessä. Liikekannallepanossa oli rintamalle saatu värvättyä vain 250 000 miestä, kun vastapuolella oli tuplaten tähän verrattuna. Raskaiden tappioiden jälkeen Ranskan keisari antautui syyskuun alussa, vain muutaman viikon taisteluiden jälkeen.
Sebastian Hayes korostaa Kommuunin osoittaneen ensimmäistä kertaa, että työväenvalta oli Euroopassa mahdollinen.
Pariisi ei antaudu
Pariisissa työläiset vaativat keisarivallan kumoamista ja Ranskaa tasavallaksi. Sellainen julistettiinkin syyskuussa 1870, ja uuden tasavallan johtoon asettui etupäässä porvaristoa edustanut kansalliskokous. Keisarin kukistumisesta huolimatta sota Preussia vastaan jatkui edelleen, ranskalaisten kannalta huonoissa merkeissä.
Tammikuussa 1871 solmittiin Ranskan ja Preussin välillä kolmen viikon aselepo. Bismarckin vaatimuksesta Ranskan vakinainen armeija luopui aseista, mutta Pariisin kansalliskaarti ilmoitti jatkavansa vastarintaa. Helmikuussa Ranskan Kolmannen tasavallan johtoon astui Adolphe Thiers, pitkän linjan kova oikeistolaispoliitikko.
Etelä-Ranskaan Bordeaux’hon siirtynyt kansalliskokous ryhtyi Thiersin johdolla hieromaan sovintoa Preussin kanssa. Rauhansopimus allekirjoitettiin 26. helmikuuta, ja Thiersin vastuulle sälytettiin kapinoivan Pariisin riisuminen aseista.
Thiers lähetti Pariisiin joukkoja maaliskuun puolessavälissä hakemaan pois tykit ja muut aseet. Hanke epäonnistui, kun Pariisin kansalliskaarti kieltäytyi luovuttamasta kaupungin aseita.
Alkoi verinen sisällissota Thiersin johtaman Ranskan hallituksen ja Pariisin Kommuunin kapinallisten, kommunardien välillä.
Uuden politiikan aikakausi
Keitä olivat nuo kapinalliset kommunardit? Sebastian Hayesin mukaan kyseessä oli sangen sekalainen joukko vallankumouksellisia. Mukana oli muun muassa blanquisteja sekä Pierre-Joseph Proudhonin nimeen vannovia anarkisteja. Marxilaisen Internationaalin edustajat olivat vähemmistössä.
Valtaa käytti Kommuuni, kansan valitsema kaupunginvaltuusto, joka valittiin Pariisin eri piireistä yleisen äänioikeuden perusteella. Valtuutetut olivat pääasiassa eri alojen työläisiä.
Kommuuni ryhtyi välittömästi rajoittamaan muun muassa virkamiesten etuuksia. Esimerkiksi valtion virkamiesten palkat piti saattaa samalle tasolle kuin ruumiillista työtä tekevän työväestön, mitä Lenin piti myöhemmin merkkinä aidosta siirtymästä porvarillisesta demokratiasta työväenvaltaan.
Byrokratian lisäksi Kommuuni hyökkäsi rajusti kirkon valtaa vastaan. Kirkkokuntien omaisuus takavarikoitiin ja pappien toimeentulo sälytettiin uskovaisten hyväntekeväisyyden varaan, apostolien esikuvan mukaisesti.
Edistyksellisiltä vaikuttivat myös Kommuunin säätämä enimmäistyöaika 70 tuntia viikossa sekä opiskelun tekeminen maksuttomaksi.
Vanha valta tuhottava
Sebastian Hayes toteaa, ettei Kommuunin ajatuksena ollut muodostua uudeksi poliittiseksi liikkeeksi tai edes puolueeksi, vaan avata aivan uusi historian lehti. Kommuuni julisti huhtikuussa 1871 alkaneeksi uuden politiikan aikakauden, jota piti leimaaman ”kokeellisuus, myönteisyys ja tieteellisyys.”
Tuhottavaksi tuomittiin vanha valta, militarismi, monopolit ja eliitin etuoikeudet, ”koko Valtio kaikkine surkeuksineen ja tuhoineen.”
Tämä kaikki innosti myös Arthur Rimbaudia, joka ilmoittautui jopa vapaaehtoiseksi kaartilaiseksi Pariisin puolustusjoukkoihin. Vasta teini-ikäinen runoilija kirjoitti muutamia, suoraan Kommuunin tapahtumista kertovia runoja. Eräs niistä, Les Maines de Jeanne-Marie, kertoo Louise Michelistä, joka oli johtavia kommunardeja ja organisoi naisten toimintaa ja muun muassa Kommuunin sairaanhoitoa. Michel sai lempinimen Vierge Rouge (Punainen neitsyt), ja oli ensimmäisiä Ranskan historian nimeltä tuntemia vallankumouksellisia.
Michelistä kertovassa runossaan Rimbaud tulee myös nostaneeksi esille naisten merkittävän yhteiskunnallisen roolin Kommuunissa.
Pariisin kommuunin muistolaatta Pariisissa. Kuva: Marko Korvela
Kommuunin tuho
Pariisin Kommuunin tuho tuli vain kaksi kuukautta perustamisen jälkeen, kun Pariisin liepeille Versaillesiin sijoitetut Ranskan virallisen hallituksen joukot aloittivat kapinoivan kaupungin kurinpalautuksen toukokuun lopulla 1871. Kokematon ja heikommin aseistettu Pariisin kansalliskaarti ei kyennyt vastustamaan hyökkääjiä.
Seurasi semaine sanglante, verinen viikko, jonka aikana hallituksen joukot valtasivat Pariisin katu kadulta.
Epätoivoiset kommunardit ryhmittyivät viimeiseen puolustukseen Montmartrelle, missä viimeiset antautuneet teloitettiin saman tien Père-Lachaisen hautausmaan muuria vasten.
Kaiken kaikkiaan noin 22 000 surmattiin ja joukko johtajia vangittiin, heidän mukanaan Punainen neitsyt Louise Michel.
Arthur Rimbaud itse ei joutunut todistamaan Kommuunin veristä loppua. Hayesin mukaan komea nuorukainen olisi joutunut Kommuunin kansalliskaartissa palvellessaan seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, mikä olisi saanut Rimbaudin vetäytymään kotiinsa Charlevilleen Koillis-Ranskaan.
Työväenvalta on mahdollinen
Kommuunin välittömät, suorat vaikutukset ranskalaiseen yhteiskuntaan jäivät vähäisiksi. Sen sijaan merkitys vallankumoukselliselle työväenliikkeelle ja marxilaiselle vasemmistolle oli valtava.
Sebastian Hayes korostaa Kommuunin osoittaneen ensimmäistä kertaa, että työväenvalta oli Euroopassa mahdollinen. Marxille ja Engelsille Pariisin Kommuuni merkitsi eräänlaista odottamatonta käytännön esimerkkiä siitä, mitä vallankumouksen mahdollisuuksia ja riskejä porvarillinen valtiovalta työväenluokalle tarjoaa.
Lenin korosti Kommuunia ensimmäisenä proletariaatin diktatuurina, työväenvaltana, jossa pääoman valta kumotaan ja toteutetaan läpi koko yhteiskunnan käyviä demokraattisia uudistuksia.
Kirjoittajan artikkelit
Hallitus antoi toukokuussa eduskunnalle esityksen uudeksi luonnonsuojelulaiksi. Lopputulos on kompromissi, jossa ainakin ympäristöjärjestöjen mukaan on vesitetty monia edistyksellisiä asioita.
Ihmisoikeusrikos. Näin määrittelee muusikko Sepi Kumpulainen suomalaisen vanhustenhoidon tilan Susanna Helken ohjaamassa tuoreessa Armotonta menoa elokuvassa. Elokuvassa nähtävä hämeenlinnalainen lähihoitaja Tiina Mollberg oli ensimmäisiä työntekijöitä, joka toi esiin ongelmia ympärivuorokautisessa hoivassa. Kritiikki johti siihen, että Mollberg joutui mustalle listalle.
- ‹ edellinen
- 3 / 168
- seuraava ›
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Teoria
Äärioikeiston nousu ei ole osoitus poliittisesta tyytymättömyydestä, ei sosiaalisesta patologiasta eikä varsinkaan järjestelmänvastaisuudesta. Äärioikeiston kasvu viime vuosikymmenellä on vastareaktio - ja vieläpä maailmanlaajuinen vastareaktio. Mutta mitä vastaan?
Tokion yliopistossa apulaisprofessorina toimiva filosofi Kohei Saito kertoi Helsingin yliopiston Post-Fossil and Post-Capitalist Futures -tapahtumassa siitä, miten hän näkee ihmiskunnan tulevaisuuden rakentuvan sosialismin pohjalta ja perustuvan niukkuuteen. Parasta hänen visiossaan on, ettei se pidä sisällään vaatimuksia epävarmoille teknologisille läpimurroille tai muille Deus ex Machina ratkaisuille, joihin monet muut tarttuvat.
Suomen valtiovalta nostaa arvonlisäveron korkealle eli 25,5 prosenttiin syyskuun alussa. Vero on todella kova ja voi kysyä, miten tuollainen vero on edes mahdollinen. Laki itsessään paljastaa oman luokkaluontonsa.