Teoria ja käytäntö

Luin juuri uudelleen Erkki Suden erinomaisen kirjoituksen: SKP:n päälinjan vaiheet ja uudet haasteet. Myös Tommi Lievemaa kirjoitti Tiedonantajaan kolumnin 19.3 Vasemmiston kriisi ja sosialismi. Molemmat kirjoitukset herättivät ajatuksia, olen Tommin tavoin ollut huolissani puolueemme junnaamisesta ja Erkin kirjoitus uusista haasteista sai näppäimistön laulamaan.

Itse olen yhä vain vakuuttuneempi siitä, että kommunisteilla eivät teoria ja käytäntö kohtaa toisiaan. Meillä laaditaan edustajakokouksesta toiseen loistavia asiakirjoja ja puolueohjelma on viimeistä huutoa johon on helppo puolueväkemme yhtyä. Piirikokouksissa tehdään hulppeita toimintasuunnitelmia ja kuitenkin kaikki nämä jäävät lopulta tyhjäksi sanahelinäksi.

Mitä me teemme puolueohjelmalla jos emme vie sitä kansan pariin? Mitä me teemme toimintasuunnitelmalla jos se jää vuodesta toiseen teorian tasolle tai petetään itseämme kuten entinen työmies joka oli tekevinään kun kerran isäntä oli maksavinaan? Meillä on äärettömän iso kuilu viedä asioita käytäntöön. Kysymys kuuluukin, elävätkö kommunistit jonkinlaista suvantovaihetta, ikään kuin odottaen sateentekijää joka nytkäyttää puolueemme uuteen nousuun ja siihen asti hoidetaan vakiintuneet asiat ja käytännöt. Taisto Sinisalo toteaa kirjassaan Vastaus on vasemmistopolitiikka: Monet meidän järjestöistämme käpertyvät liiaksi itseensä, asettavat mittapuuksi oman toimintansa jatkuvuuden ja järjestörutiinin muodollisuudet, kun olisi tarpeen suuntautua voimakkaasti ulospäin. Hyvin usein kuvitellaan, että toiminta on kunnossa kun kokous on pidetty, vieläpä pöytäkirja laadittu.

Miksi me kommunistit sitten käperrymme itseemme? Puuttuko meiltä rohkeus mennä kansan pariin? Ollaanko meitä lyöty niin lujaa sosialismin romahduksella, että olemme alistuneet tekemään työtämme vain omiemme keskuudessa? Me etsimme myös vikaa mielellämme muista kuin itsestämme, milloin media kohtelee julmasti, milloin kärvistellään rahan puutteessa jne. kaikki tietysti tosiasioita, mutta ei niihin voi loputtomiin vedota ja siteeraan taas Taisto Sinisaloa: "Monilla veljespuolueilla on hyviä kokemuksia siitä, kuinka ylivoimaiseltakin näyttävä porvarillisen joukkotiedotuksen ylivalta voidaan murtaa aseista tehokkaimmalla – puhumalla suoraan kasvoista kasvoihin, ihminen ihmiselle."

Nyt on tullut toiminnan aika tai muuten meidät hukka tai pitäisikö sanoa porvari perii. Meidän joka ikisen kommunistin on laitettava asiat tärkeysjärjestykseen – jätetään omissa ympyröissä pyöriminen vähemmälle ja suuntaudutaan kaikella tarmolla sinne missä sattuu ja tapahtuu. Meidän on laajassa mitassa verkostouduttava kaikilla rintamilla, netissä, joukko - ja kansalaisliikeissä, asukas - ja vanhempainyhdistyksissä jne. On luotava kontakteja erilaisiin ja eri puolueissa oleviin ihmisiin ja tungettava itsemme kaikkiin mahdollisiin tapahtumiin. Tapahtumissa pääsemme tekemisiin ihmisten kanssa ja vastavuoroisuusperiaatteella myös meidän on helpompi saada ihmisiä meidän omiin tilaisuuksiin. On oltava esillä kaikissa mahdollisissa foorumeissa, paikallislehdissä, blogeissa ja Facebookissa joka on erinomainen tapa levittää tietoa ja saada tietoja erilaisista tapahtumista ja tilaisuuksista. Joka käänteessä on vaadittava ja tehtävä kaikkensa vasemmiston yhteistyön eteen. Jos me jäämme odottamaan puhelimen soittoa muilta vasemmistopuolueilta tai että kotoa tullaan hakemaan - sitä kutsua ja hakua saamme odottaa maailman tappiin. Kommunistien on oltava tässäkin asiassa aloitteellinen ja nimenomaan tekojen kautta.

Urho Kekkonen sanoi aikanaan jotenkin siihen suuntaan, että mieluummin sisäpolitiikka saa rempallaan, kunhan ulkopolitiikka hoidetaan mallikkaasti. Samoin on laita puolueemme, panostetaan aina täysillä esiin nouseviin kamppailuihin ja tehdään puolueen juoksevat asiat vähän aikaa toisella kädellä – eli on tartuttava hetkeen, muuten juna meni ja kommunistit jäivät rannalle ruikuttamaan.

Eli lyhyesti ja nykyaikaisesti: Kaikkien maiden proletaarit verkostoitukaa.