Länsimaiset marxilaiset rakastavat marttyyreita, eivät vallankumousta

On mahdotonta puhua vakavasti länsimaisesta marxilaisuudesta ottamatta huomioon kristinuskon vaikutusta sen sosiaalisiin rakenteisiin, esittää Jones Manoel Brasilian kommunistisesta puolueesta. Hänen teesinsä on, että kristillisen perinteen vaikutus länsimaisessa marxilaisuudessa on vahvempi kuin usein halutaan myöntää.

Uskonto vaikuttaa taustalla

On olemassa perustavaa laatua oleva ristiriita, joka ilmenee monissa länsimaisissa marxilaissa tutkimuksissa. Joka kerta kun puheeksi tulee aasialainen marxilaisuus – Kiinassa, Koreassa tai Vietnamissa – tai kun puhutaan afrikkalaisista joukkoliikkeistä esimerkiksi Egyptissä tai Libyassa, ne korostavat uskonnon vaikutusta näihin poliittisiin liikkeisiin ja sitä miten marxilaisuus on sopeutettu paikallisiin oloihin. Kun ne mainitsevat tutkimuksissaan esimerkiksi kiinalaisen marxismin, niiden on pakko osoittaa kunfutselaisen filosofian vaikutukset kiinalaiseen kulttuuriin tai erityisesti kiinalaiseen marxilaisuuteen. Samoin islamin vaikutus otetaan esiin puhuttaessa Afrikan maista, esimerkiksi kun analysoidaan sosialistisia valtioita kuten Algeriaa.

Kun tulee aika tarkastella marxilaisuutta länsimaisessa politiikassa, ei kuitenkaan juuri koskaan oteta puheeksi kristinuskon vaikutusta symbolien, aiheiden ja teoreettisen viitekehyksen luomiseen. Tuntuu siltä, että Aasiassa Kungfutse vaikuttaa politiikkaan. Afrikassa islamilla on vaikutus politiikkaan, mutta Brasiliassa, Yhdysvalloissa, Ranskassa tai Portugalissa, kristinuskoa ei oteta samalla tavalla huomioon muodostettaessa historiallista subjektiivista näkemystä.

Tämä on virhe hyvin yksinkertaisesta ja ja objektiivisesta syystä, johon Antonio Gramsci viittaa useaan otteeseen Vankilavihkoissaan: katolinen kirkko on Läntisen maailman pisimpään toiminut instituutio. Mikään muu instituutio ei ole pysynyt hengissä yhtä pitkään säilyttäen kykynsä luoda ja levittää ideoita ja konsepteja byrokratiansa, sekä pappien, piispojen ja teologien muodostaman älymystön kautta. Täten on mahdotonta keskustella vakavasti marxismista, politiikasta, subjektiivisuudesta, kulttuurista ja niihin liittyvistä symboleista lännessä ilman, että analyysiin otetaan mukaan myös kristinuskon rooli sosiaalisten rakenteiden luomisessa eri maissa.

Näkemykseni länsimaisesta marxismista

Uskon, että on mahdotonta ymmärtää ilmiötä, jota on riittämättömästi kuvattu ”populismiksi” (termi, jota en itse käytä), työväenluokan suhteesta sellaisiin ihmisiin, kuten Lula, Getulio Vargas, Miguel Arraes, Brizola, Perón ja Hugo Chavez ymmärtämättä uskovaisten ja katolisten pyhimysten välistä suhdetta. Tämä ei tietenkään ole ainoa selitys, mutta poliittisessa rakenteessamme on tämä symbolinen elementti. Olen ajatellut tätä jo pitkään. Se ei ole minun ideaani - Domenico Losurdo ja muut ovat kirjoittaneet siitä, kuinka tappion fetissi on yksi länsimaisen marxismin perusominaisuuksista, ja kuinka tämä on väärin ymmärretty johdannainen kristillisestä kulttuurista.

Perry Andersonin mukaan idän vasemmistolla on suuri taipumus erottaa länsimainen ja itäinen marxismi. Länsimainen marxismi on pohjimmiltaan marxismia, jonka keskeisenä piirteenä on se, ettei se ole koskaan käyttänyt poliittista valtaa. Se on marxismia, joka on yhä useammin kiinnittänyt huomiota filosofisiin ja esteettisiin kysymyksiin. Se on vetäytynyt esimerkiksi poliittisen talouden kritiikistä ja poliittisen vallan valloitusongelmasta ottaen yhä enemmän historiallista etäisyyttä sosialistisen siirtymän konkreettisista kokemuksiin Neuvostoliitossa, Kiinassa, Vietnamissa, Kuubassa ja niin edelleen.

Tämä länsimainen marxismi pitää itseään parempana kuin itämarxismi, koska se ei ole tuhonnut marxismia muuttamalla sitä valtion ideologiaksi, kuten esimerkiksi Neuvostoliiton marxismi, eikä se ole koskaan ollut autoritaarista, totalitaarista tai väkivaltaista. Tämä marxismi säilyttää teorian puhtauden siksi, että se ei ole koskaan tuottanut vallankumousta missään maapallon kolkassa – ja tämä on erittäin tärkeä pointti.

Länsimaisen vasemmiston kulttuurissa on hyvin yleistä tukea marttyyreja ja kärsimyksiä.

Teorian puhtaus korkeimpana hyveenä

Kun lännessä, esimerkiksi Kuubassa, on tapahtunut voittoisa sosialistinen vallankumous, se on liittynyt paljon läheisemmin ns. itämarxismiin kuin tähän länsimaiseen marxismiin, jota tuotetaan Länsi-Euroopassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja osissa Etelä-Amerikkaa. Tämä marxismi on ylpeä puhtaudestaan ja tämä on ensimmäinen kristinuskosta johdettu elementtiominaisuus.

Gramsci osoittaa, että yksi katolisen kirkon tärkeimmistä historiallisista huolenaiheista on ollut kristinuskon lukemisen ja leviämisen hallitseminen, estämällä suosittujen, itsenäisten ja perustason tulkintojen nousua ja leviämistä suojaten historiallisen opin puhtautta. Siksi katolinen kirkko voi sanoa, että kristinusko on rakkautta, tasa-arvoa, lähimmäisen rakastamista, myötätuntoa ja väkivallattomuutta huolimatta siitä, että se on kiistatta ollut perusta orjuuden, ristiretkien ja kolonialismin oikeuttamisessa ja huolimatta siitä, että katolinen kirkko on ollut hyvissä väleissä natsi-fasismin ja sotilaallisen diktatuurin kanssa.

Kristinuskon historiasta nähdään, että nämä elementit eivät vahingoita kirkon oppia. Ne ovat joko vääriä kristinuskon ilmaisuja tai tosiasioita, joilla ei ole teoreettista, poliittista tai mikä tärkeintä, teologista merkitystä. Joten se tosiasia, että historia osoittaa pätemättömäksi väitteen, jonka mukaan kristinusko perustuu myötätuntoon ja rauhaan, tämä ei muuta tai haasta katolisen kirkon oppia.

Monet marxilaiset toimivat samalla tavalla. Heidän suurin huolenaiheensa on teorian puhtaus. Aina kun historialliset tosiasiat haastavat sen tai osoittavat teorian elementtien käytännön toimivuuden monimutkaisuuden, he kiistävät näiden elementtien olevan osa marxilaista teoriaa ja tarinaa. Tälle perustalle rakentuu petoksen doktriini. Jokainen liike, joka näyttää hiukan eroavan näistä ”puhtaista” malleista, jotka on luotu etukäteen, selitetään petoksen käsitteellä tai ”valtionkapitalismilla”. Siksi mikään ei ole sosialismia ja kaikki on valtionkapitalismia. Mikään ei ole sosialistista muutosta ja kaikki on valtionkapitalismia. Vallankumous on vain vallankumous. Vain se loistokas hetki jolloin otetaan poliittinen valta.

Se on ohi heti uuden sosialistisen mallin rakentamiseksi. Vallankumous on aina poliittinen prosessi, jolla on kaksi hetkeä: vanhan kapitalistisen järjestyksen tuhoaminen ja vallan ottaminen sekä uuden järjestyksen rakentamisen hetki. Ristiriidat, ongelmat, epäonnistumiset, virheet, joskus jopa rikokset, tapahtuvat pääosin uuden järjestelmän rakentamisessa. Joten kun tulee aika arvioida uuden yhteiskunnallisen järjestyksen rakentamista – missä käytäntö näyttää  aina eroavan teorian puhtaudesta – erityinen näyttää turmeltuvan universumin edessä. Juuri tässä vaiheessa herätetään petoksen ajatus, vastavallankumouksen ajatus ja valtiokapitalismin idea, jotta teorian puhtaus voidaan säilyttää.

Hyvä esimerkki tästä oli, kun Neuvostoliitto alkoi kriisiytyä. Neuvostoliiton lopun lähestyessä monet länsimaalaiset marxistit ilmoittivat tämän olevan hieno tapahtuma marxismin historiassa, koska lopulta marxismi vapautettiin kokeilusta, joka syntyi lokakuun vallankumouksen aikana ja vääristi marxilaisuutta, muuttaen marxismin pelkäksi valtioideologiaksi. Nyt kun ei enää tarvitsisi selittää Neuvostoliiton palloa ja ketjua, marxismi voitaisiin lopulta vapauttaa ja se saavuttaisi potentiaalinsa.

Artikkelin kirjoittaja Jones Manoel on historioitsija ja Brasilian kommunistisen puolueen (PCB) jäsen. 

Köyhyys kunniaan

Toinen piirre, joka on hyvin yleinen läntisessä vasemmistossa, on kohdella kärsimystä ja äärimmäistä köyhyyttä paremmuuden elementteinä. Länsimaisen vasemmiston kulttuurissa on hyvin yleistä tukea marttyyreja ja kärsimyksiä. Nykyään kaikki pitävät Salvador Allendesta. Miksi? Salvador Allende on uhri, marttyyri. Hänet murhattiin Pinochetin vallankaappauksessa.

Kun Hugo Chavez oli hengissä, monet vasemmiston sektorit käänsivät hänelle selkänsä. Jos hänet olisi tapettu esimerkiksi vuoden 2002 vallankaappausyrityksessä, lännen vasemmiston valtava enemmistö palvoisi häntä tänään kärsimyksen ja marttyyriuden symbolina. Koska hän jatkoi vallan käyttämistä poliittisen prosessin johtajana, jossa väistämättä oli erilaisia ristiriitoja, hänet hylättiin ajan kuluessa  yhä enemmän – eikä minun tarvitse edes mainita, mitä Madurolle on tapahtunut.

Nämä samat tahot, jotka juhlivat ja tukivat Allenden ajatuksia, koska hän puolusti demokraattista sosialismia, eivät näe tai eivät halua nähdä, että Allende hallitsi lähes kokonaan asetusten avulla. Tuolloin Chilen perustuslaissa oli oikeudellinen mekanismi, jonka avulla toimeenpaneva taho pystyi hallitsemaan asetusten avulla, joita parlamentin tai korkeimman oikeuden ei tarvinnut erikseen hyväksyä. Joten Allende pystyi säätämään lakeja asetuksilla, jotka ohittivat kongressin ja korkeimman oikeuden.

Koska Allendella ei ollut enemmistöä kongressissa, ja hän kärsi paljon porvarillisesta oppositiosta, hän käytti tätä menettelyä periaatteessa koko toimikautensa ajan. Tällainen toiminta on nykyään riittävä peruste tuomita vasemmistojohtaja, joka harjoittaa valtaa näin autoritaarisena ja oikeuttaa vertaamaan häntä Trumpiin, Bolsonaroon tai Orbaniin. Jos Allende olisi elossa tänään, myös häntä kritisoitaisiin, mutta hän kuoli.

Rakkaat martyyrit

Toinen esimerkki tästä on Ché Guevaran ja Fidel Castron suhde. Useimmille länsimaisille vasemmistolaisille Che Guevara edustaa kapinallista haaveilijaa. Todellisessa elämässä hän ei tätä ollut, mutta he ovat rakentaneet tämän kuvan hänen ympärilleen. Ché Guevara kuoli rampautettuna Bolivian viidakoissa, joten nyt hän on uhrauksen, marttyyriuden ja tappion symboli. Fidel oleskeli Kuubassa vallankumouksen ja sen prosessin kaikkien ristiriitaisuuksien johtajana.

Nykyään monet, ellei suurin osa länsimaisesta vasemmistosta, näkee hänet byrokraattina ilman viehätys- tai vetovoimaa. Ché Guevara on ikuinen symboli vastarinnalle, unelmille, utopialle, jotka ovat hänen kuolemansa ikuisesti sinetöimiä.

Tämä sama suhtautuminen näkyy myös Korean kansantasavallan kohtelussa Palestiinan tilanteeseen verrattuna. Molemmat maat osallistuivat samaan taisteluun vapautuksesta siirtomaaisännistä kansallisen itsenäisyytensä puolesta. Korean tapauksessa taistelu tapahtui sosialistisesta näkökulmasta. Korea onnistui, vaikka se oli maa, jonka imperialismi oli rampauttanut. Sillä on suhteellisen vahva talous, kohtuullisen korkea teollistuminen, vahva kansallinen armeija ja kyky käyttää ydinaseita. Joten Korea ei ole puolustuskyvytön kansakunta. 

Palestiinalaiset puolestaan ovat kansa, jota painostetaan voimakkaasti äärimmäisen köyhyyden tilanteessa ja jolla ei ole kansantaloutta, koska sillä ei ole kansallista valtiota. Sillä ei ole armeijaa, sotilaallista tai taloudellista valtaa. Siksi Palestiina on Daavidin ja Goljatin metaforan täydellinen ilmentymä paitsi, että tällä Daavidilla ei ole mahdollisuutta lyödä Goljatia poliittisessa ja sotilaallisessa konfliktissa. Siksi melkein kaikki kansainvälisen vasemmiston jäsenet pitävät Palestiinasta.

Ihmisistä tulee ekstaattisia katsomalla näitä kuvia – jotka eivät mielestäni ole kovin fantastisia – lapsista tai teini-ikäisistä, jotka käyttävät kotitekoista linkoa heittääkseen kivellä tankkia. Tämä on selkeä esimerkki sankaruudesta, mutta se on myös barbaarisuuden symboli. Näillä ihmisillä ei ole kykyä puolustaa itseään kohtaamalla imperialistinen siirtomaavalta, joka on  hampaisiin asti aseistettu. Heillä ei ole kykyä vastarintaan, mutta tämä tilanne on romantisoitu. Länsimaiset vasemmistolaiset pitävät tästä sorron, kärsimyksen ja marttyyriuden tilanteesta.

Tappio on kaunista

Toinen hyvin tunnettu tapaus on Vietnam. Kaikki tukivat Vietnamia, kun se oli hyökkäyksen kohteena ja sitä hävitettiin ja pommitettiin yli 30 vuoden ajan. Vietnam voitti Japanin toisessa maailmansodassa, joutui sitten taistelemaan Ranskan ja myöhemmin Yhdysvaltojen kanssa. Kului 30 vuotta ilman, että se pystyi rakentamaan yhtään ainoaa koulua tai sairaalaa, koska pommit putosivat ensin Ranskan ja sitten Yhdysvaltojen toimesta ja tuhosivat sen.

Kun maa lopulta pystyi voittamaan kaikki siirtomaa- ja uuskolonialistiset valtiot ja sai tilaisuuden aloittaa suunnittelun, miten rakentaa moottoriteitä, sähköjärjestelmiä, kouluja ja yliopistoja ilman, että pommit putoaisivat seuraavana päivänä tuhoamaan kaiken, niin mitä tapahtui? Suurin osa vasemmistosta hylkäsi maan. Se menetti viehätyksensä. Läntisellä vasemmistolla on myös tappiofetissi. Ajatus, että tappio on jotain majesteettista.

Selvä esimerkki tästä fetisistä on Bolivian vallankaappaus. Kuuluisa kriittinen ajattelija Slavoj Zizêk kirjoitti artikkelin nimeltä Bolivia: vallankaappauksen anatomia, ja mikä oli hänen suuri huolenaiheensa? Artikkelin tarkoituksena oli osoittaa, että Evo Morales oli demokraattinen, että Evo Morales ei vanginnut pettureita aikaisemmin vallankaappausyritysten aikana ja että nyt nämä samat ihmiset järjestivät vallankaappauksen häntä vastaan.

Toisin sanoen Zizêk kiittää sitä virhettä, joka johti Bolivian vallankumouksen tappioon, todisteeksi eettisestä ja moraalisesta paremmuudesta. Mutta katsokaa kuinka upea Bolivia on tänään. Joka päivä aktivisti murhataan tai vangitaan, mutta onhan heillä moraalinen lohdutus siitä, etteivät he ole olleet sortajia tai autoritaarisia Bolivian porvaristoa kohtaan.

Strateginen päättely, jonka pitäisi olla politiikan ydin, devalvoidaan, kun vastarinnasta tulee itsetarkoitus.

Armoa odotellessa

Kolmas elementti, joka on yhteinen lännen vasemmistolle, tulee kristillisestä käsityksestä, jonka mukaan pelastus ei ole ihmisen oman toiminnan tulos, vaan Jumalan tekemä päätös. Ajatus on, että vaikka työskentelet tehden hyviä tekoja, noudattaen raamatun lakia, olet hyvä ihminen ja niin edelleen, pelastuksesi on aina lopulta Jumalan päätös. 

Marxismin keskipisteeseen, joka on poliittisen vallan valloittaminen, liittyvät subjektiiviset ponnistelut (kuten Lenin sanoi, ”kaikki poliittisen vallan ulkopuolella on harhaa”) ovat rappeutuneet tämän kristillisen kulttuurin vaikutuksen takia, vaikka suurin osa Marxilaisista intellektuelleista onkin ateisteja. Ikuisesta vastarinta-asemasta tulee asia, joka tuottaa ylpeyden tunteen.

Kun Bernie Sanders menetti demokraattien ykkösehdokkaan paikan toisen kerran, São Paulon yliopiston tunnustettu marxistiprofessori julkaisi Facebookissa: ”Taistelimme kovemmin kuin koskaan ennen. Hävisimme kuten tavallista, mutta taistelu jatkuu. Alexandra Ocasio Cortez on nyt sosialismin tulevaisuus Yhdysvalloissa. ”Marxilainen logiikka, jossa ajatellaan kaikkia poliittisia konflikteja strategian, taktiikan, yhteistyöpolitiikan ja ohjelmien suhteen, sekä analysoidaan kriittisesti virheitä niiden toistamisen välttämiseksi, lyödään vihollinen poliittisesti tai jopa sotilaallisesti vallan ottamiseksi, on yksinkertaisesti kadonnut, korvattu ikuisella vastarintaliikkeellä ikään kuin se olisi todiste jumalallisesta armosta. Strateginen päättely, jonka pitäisi olla politiikan ydin, devalvoidaan, kun vastarinnasta tulee itsetarkoitus.

Puhtaaksi pestyt kädet

Yhdessä nämä kolme edellä kuvaamaani elementtiä luovat eräänlaisen narsistisen täyttymyksen, joka syntyy tappiosta ja puhtaudesta. Läntinen vasemmisto on ylpeä siitä, ettei sillä ole mitään suhdetta työväenluokan sosialistisen ja vapautusvallankumouksien historialliseen konkreettiseen liikkeeseen. He ovat ylpeitä siitä, että heillä ei ole teoreettista tai poliittista yhteyttä Kiinan, Venäjän, Vietnamin, Algerian, Mosambikin ja Angolan vallankumouksiin. Sen sijaan he ovat ylpeitä oletetusta puhtaudesta, siitä että heidän teoriaansa ei saastuta vallan käyttämisen vaikeudet, eivätkä historiallisten prosessien ristiriidat. Puhtaus on se, mikä herättää tämän narsistisen olennon.

Tämä puhtaus saa heidät tuntemaan olonsa paremmaksi. Se saa heidät tuntemaan, että heillä on etuoikeutettu moraalinen ja eettinen näkökulma verrattuna muihin vasemmistolaisiin, jotka tunnustavat esimerkiksi Kiinan vallankumouksen tai Kuuban vallankumouksen ja hyväksyvät siksi autoritaarisuuden ja talouden, joka ei ole täysin itseohjautuvaa. Tällaisella marxismilla ei ole kriittistä voimaa. Se voi tuottaa ja tuottaakin paljon hyvää analyysiä todellisuudesta, mutta se ei kykene tuottamaan strategista ja vallankumouksellista liikettä, jonka tavoitteena on ottaa poliittinen valta. Siksi länsimaiden vallankumouksellisen marxismin jälleenrakentamisprosessissa on tunnustettava nämä symboliset elementit, jotka ovat juurtuneet länsimaiseen marxismiin ja jotka salakuljetettiin siihen kristinuskosta. Nämä tekijät on alistettava radikaalille kritiikille ja ne on tiedostettava ja ylitettävä.

Jones Manoel on Historioitsija ja Brasilian
kommunistisen puolueen (PCB) jäsen 

Julkaistu alunperin Black Agenda Reportin toimesta

Käännös Tiina Sandberg

Black Agenda Report ottaa mielellään vastaan kommentteja tekstin herättämistä ajatuksista.

Osallistu keskusteluun heidän sivullaan http://facebook.com/blackagendareport

Tai lähetä heille kommenttisi comments@blackagendareport.com