Suomen tie Natsi-Saksan rinnalle 1940 (osa 1)

Maamme mediassa on alkamassa siirtyminen talvisodan muistelusta jatkosodan ja sen esihistorian muisteluun ja valitettavasti myös valkopesuun. Tuosta esihistoriasta tulee kuluneeksi 70 vuotta. Jälleen tultaneen nostamaan keskusteluun kysymys siitä, milloin Suomi tarkkaan ottaen alkoi suuntautua uuteen sotaan ja asettua Adolf Hitlerin johtaman Natsi-Saksan rinnalle ja oliko tämä pakon ja Neuvostoliiton uhan sanelemaa vai täysin tietoista ja harkittua.

Vanhastaan tunnetaan Arvi Korhosen kehittämä ajopuuteoria, jonka mukaan Suomi ajautui vastoin tahtoaan kuin vuolaan virran viemä ajopuu jatkosotaan. Eräät historiantutkijat väittävät edelleen, ettei Suomen johtavilla piireillä ollut talvisodan jälkeen revanssisuunnitelmia ja että Suomi kytkettiin Natsi-Saksan hyökkäyssuunnitelmiin vasta talvella, keväällä ja kesällä 1941. Tosiasiat osoittavat kuitenkin toista. On myös muistettava, että Suomen ja Saksan sotilaallinen, tiedustelu- ja poliisiyhteistyö alkoi jo 1930-luvulla.

Seuraavassa katsaus tapahtumiin keväällä ja kesällä 1940. Syksyn tapahtumia tarkastellaan tämän kirjoitussarjan toisessa osassa.

”Viel uusi päivä…”

Jo talvisodan loppuvaiheessa, sotilaallisen katastrofin uhatessa pääministeri Risto Ryti perusteli rauhantekoa sillä, että on parempi ”alkaa maan jälleenvaltaus Viipurista kuin Torniosta”.

Hallituksen istunnossa 9.3.1940 ministeri J.O. Söderhjelm sanoi, että olisi helpompi mennä rauhaan, ”jos oltaisiin vakuutettuja siitä, että kaikki pitävät tätä välirauhana ja ovat valmiit varustautumaan sen hetken varalta, jolloin raja palautetaan”.

Ministeri Väinö Tanner huomautti tähän, että ”ajatus on sellainen, mutta sitä ei saa esittää”.

Ministeri Juho Niukkanen sanoi sotamarsalkka C.G. Mannerheimin ja kaikkien kenraalien katsovan, ”että pelastumisemme ehdottomana edellytyksenä on, että rauhanaika käytetään varustautumiseen”. Jo länsivaltojen intervention Suomeen osoittauduttua mahdottomaksi Niukkanen oli todennut, että Suomi siirtyy nyt kokonaan Saksan linjoille.

Moskovan rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeisenä päivänä Tanner lausui kuuluisat sanansa: ”Me olimme liian pieni kansa”. Kaikki Suomessa eivät heti oivaltaneet näiden sanojen todellista tarkoitusta, vaikka johtopäätös näytti muuten syntyvän itsestään: Suomi oli joutunut tappiolle vain siksi, ettei sillä ollut liittolaisia sodassa Neuvostoliittoa vastaan.

Julkinen propaganda suuntautui rauhansopimuksen solmimispäivästä lähtien sopimuksen mustaamiseen ja siihen, että kansa omaksuisi revanssin ajatuksen.

Uusi Suomi kirjoitti 13.3.1940: ”Ei ole mahdollista keinotekoisesti parantaa tätä haavaa. Älköön se lakatko koskaan kirvelemästä, älköön se antako meille yön lepoa eikä päivän rauhaa… Viel uusi päivä kaiken muuttaa voi.”

Saman päivän Ilkka totesi, että ”emme yksinkertaisesti voi nähdä nyt tapahtuneessa ratkaisussa mitään lopullista ja pysyvää”.

Seuraavan päivän Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Se rauhansopimus, joka on nyt allekirjoitettu, on murheellisin asiakirja, mitä tässä maassa on koskaan allekirjoitettu… Suomi on jälleen raivaava itselleen tien suurempaan ja väljempään tulevaisuuteen sekä oikeutensa voittoon.”

Sotatila säilytettiin

Kokoomuksen edustaja Paavo Virkkunen vaati 15.3.1940 eduskunnassa armeijan iskuvoiman säilyttämistä, koska ”tulee aika ennemmin tai myöhemmin, ehkä lähitulevaisuudessa, jolloin tätä iskuvoimaa uudelleen tarvitaan”.

Varustautumisvaatimusta lähdettiinkin toteuttamaan välittömästi. Maassa säilytettiin tosiasiallisesti sotatila. Armeijan vahvuus ylitti kaksi kertaa rauhan ajan tason ja palvelukseen kutsuttujen palvelusaikaa pidennettiin. Valmistettiin kokonaan uusi liikekannallepanosuunnitelma ja suoritettiin puolustusvoimien uudelleenjärjestely.

Vastoin hallitusmuotoa armeijan ylipäällikkyyttä ei luovutettu takaisin presidentti Kyösti Kalliolle, vaan se jätettiin Mannerheimille. Hän määräsi esikunnastaan monien tärkeiden ulkopoliittisten, sotilaallisten ja muiden asioiden käsittelyn suunnan.

Urho Kekkonen huomauttikin, että ”yksi vaikeimmista vuoden 1940 ongelmista oli tosiasiallinen kaksoisvalta. Hallituksen ohella pääesikunnalle kuului valta.”

”Sotakabinetti”

Suomen hallitus järjestettiin uudelleen 30.3.1940. Tapahtuma merkitsi ensimmäistä etappia eräänlaisessa verettömässä vallankaappauksessa, jolla sosialidemokraattien ja maalaisliiton punamultahallitus korvattiin aste asteelta suurporvariston diktatuurilla.

Ulkonaisesti kaikki jäi ennalleen – myös eduskunnassa ja hallituksessa oli SDP:n ja maalaisliiton enemmistö. Mutta kaikkein ratkaisevimmille paikoille istutettiin suoranaiset suurpääoman edustajat ja luotetuimmat revanssin ja saksalaissuuntauksen edustajat.

Tämä hallituksen sisärengas – eli sotakabinetti, kuten sitä jo rauhan aikana alettiin kutsua – hankki käsiinsä lähes täydellisen vallan, hyväksyi yksin tärkeät, maalle ja kansalle kohtalokkaat ratkaisut ja asetti kansan, eduskunnan ja myös hallituksen muut jäsenet tapahtuneiden tosiasioiden eteen.

Hallituksen sisärenkaan muodostivat pääministeri Risto Ryti, natsiystävällisistä näkemyksistään tunnettu ulkoministeri Rolf Witting, puolustusministeri Rudolf Walden, ylipäällikkö C.G. Mannerheim, kansanhuoltoministeri Väinö Tanner ja Rytin tultua Kallion tilalle presidentiksi uusi pääministeri Jukka Rangell.

Saksalaissuuntaus

Uusi hallitus puhui julkisuudessa tarpeesta luoda ja ylläpitää hyviä suhteita kaikkien maiden kanssa. Mutta todellisuudessa otettiin kurssi kohti Saksaa. Hallitus sai niin suoria kuin epäsuoriakin vihjauksia Saksan mahdollisesta hyökkäyksestä Neuvostoliittoon. Politiikka rakennettiin näille olettamuksille.

Jo talvisodan rauhan jälkeisistä ensi kuukausista lähtien Suomessa käynnistettiin kiihkeä propaganda ja mielialojen muokkaus Saksan suosion nostamiseksi. Lehdet täyttyivät fasismia ja Saksan voittoja ylistävistä kirjoituksista ja sensuuri peitti kaikki tiedot natsien rikoksista Euroopan kansoja kohtaan.

Kun Hitlerin joukot miehittivät Tanskan ja Norjan, Suomen lehdistö sai määräyksen olla osoittamatta minkäänlaista myötätuntoa hyökkäyksen kohteiksi joutuneita kohtaan.

Suomi hylkäsi myös Ruotsin ehdotuksen Ahvenenmaan saarten yhteisestä puolustamisesta Saksan miehitysaikeiden varalta. Mannerheim antoi ruotsalaisten ymmärtää, ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan, että saksalaiset miehittäisivät saaret.

Keväällä ja kesällä 1940 Suomen ja Saksan poliittiset, taloudelliset, sotilaalliset ja kulttuuriset suhteet kehittyivät. Taloudellisessa yhteistyössä merkittävä osuus kuului sotatarvikkeille. Huhtikuussa aloitettujen kauppaneuvottelujen päätteeksi allekirjoitettiin 29.7. kauppasopimus, jonka mukaan Saksan osuus Suomen ulkomaankaupasta oli 40 prosenttia.

Myös erilaisten Suomen taantumusjärjestöjen ja saksalaisten natsijärjestöjen suhteet tiivistyivät. Toukokuun lopulta alkaen Saksan Helsingin-suurlähettiläs Wipert von Blücher raportoi joka päivä Berliiniin saksalaisystävällisen mielialan ”vyörynomaisesta” kasvusta Suomessa.

Ajatus liittymisestä Suur-Saksaan

Presidentti Ryti vihjaisi julkisessa puheessaan jo 19.5.1940 välttämättömyydestä sopeutua Euroopan uuteen järjestykseen.

Fasisti-ideologi Alfred Rosenbergin 9.7.1940 Berliinissä esittämä ajatus ”Itämeren luoteispuolisten kansojen yhdistämisestä Suur-Saksaan” Saksan protektoraattina sai Suomessa tukea. Uusi Suomi kirjoitti 4.8.1940: ”Skandinavia kuuluu germaaniseen maailmaan ja Suomi Skandinaviaan sekä, sen seurauksena, myös Saksaan.”

Kesällä 1940 ulkoministeri Witting esitti Blücherille, että Ryti tekisi neuvottelumatkan Berliiniin Hitlerin luo aiheenaan Suomen muuttaminen Saksan protektoraatiksi.

Sakan johto piti kuitenkin tällaista toimenpidettä ennenaikaisena, koska se olisi saattanut herättää Neuvostoliitossa epäluuloa ja vaikeuttaa valmisteilla olevien hyökkäyssuunnitelmien toteuttamista.

Saksan johto halusi vetää Suomen liittolaisekseen mahdollisimman salassa ja varovaisesti. Heinäkuun alussa 1940 Hitler antoi Hermann Göringille tehtäväksi tarjota Suomelle mahdollisuutta ostaa Saksasta aseita ja sotatekniikkaa. Ja seuraavassa kuussa alettiin toteuttaa suunnitelmaa luoda Pohjois-Suomeen tukikohta saksalaisjoukoille. Tämän suunnitelman tuloksena solmittiin sitten tunnettu kauttakulkusopimus, jos lähemmin kirjoitussarjan toisessa osassa.

Opposition tukahduttaminen

Rytin hallitus ryhtyi kovakouraisesti tukahduttamaan oppositiota. Se iski ensisijaisesti kommunisteihin ja muihin, jotka puolustivat Suomen ja Neuvostoliiton hyviä suhteita.

Toukokuussa 1940 perustettu Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura joutui jo kesällä vainon kohteeksi. Sen puheenjohtaja Mauri Ryömä vangittiin ”turvallisuussyistä”. Vuoden lopulla hallitus kielsi seuran toiminnan.

Elokuun 8. päivänä 1940 pidettiin sisäministeriössä eversti Lauri Leanderin johdolla salainen neuvottelu, jossa päätettiin 600:n kommunistit ja muun sodanvastustajan vangitsemisesta sotaa silmälläpitäen. Myöhemmin päätöksen toteutti Valtiollinen poliisi.

Lue artikkelisarjan toinen osa Tiedonantajan numerosta 29.