Karl Marxin paluu

Karl Marxin massiivisen pääteoksen Pääoman ensimmäinen ja toinen osa ovat äskettäin ilmestyneet uusina suomenkielisinä laitoksina Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy:n julkaisemina. Myös kolmannen osan uusi laitos on tulossa.

Marxin elinaikana (1818–1883) Pääomasta julkaistiin vain ensimmäinen osa vuonna 1867. Toisen ja kolmannen osan kokosi ja toimitti painokuntoon Marxin läheinen ystävä ja työtoveri Friedrich Engels (1820–1895). Toinen osa ilmestyi vuonna 1885 ja kolmas 1894. Engels suunnitteli myös Marxin vuosina 1861–1863 kirjoittamien Lisäarvoteorioiden (”Theorien uber den Mehrwert”) julkaisemista Pääoman IV kirjana (ks. Engelsin esipuhe Pääoman toiseen osaan, s.10).

Engels ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa viimeksi mainittua suunnitelmaansa. Karl Kautsky julkaisi Lisäarvoteorioita vuosina 1905–1910 poiketen kuitenkin monessa kohden alkuperäisestä käsikirjoituksesta. NKP:n Keskuskomitean Marxismi-leninismin instituutti julkaisi Lisäarvoteorioita venäjän kielellä 1954–1961. Saksaksi se julkaistiin Berliinissä Marx-Engeks-Werke -laitoksessa 1965-1968 (ks. Marx, Pääoma 2, Selityksiä s. 487).

Myös Engelsin rooli on suuri

Pääoma -teos on tietysti ennen muuta Marxin ajattelun jättimäinen tulos. Engelsin osuutta teoksen julkisuuteen saattamisessa on vaikea yliarvioida. Erityisesti toisen ja kolmannen osan hän joutui kokoamaan hajallaan olevista käsikirjoituksista. Pääoman toista osaa tarkoittaen Engels huomauttaa teoksen esipuheessa, että ”luonnoksia oli paljon ja useimmat katkonaisia”.

Vaikeuksia oli siis paljon, mutta Robert Misik kirjassaan Marx jokamiehelle (suom. 2006, s.123) antaa hiukan liian kielteisen kuvan tilanteesta. Hän toteaa, että ”Marxin teoreettinen perintö, jossa monet merkittävät asiat tulevat esiin vain väläyksittäin, on suurenmoista mutta myös hajanaista, missä onkin yksi syy siitä myöhemmin käytyihin väittelyihin ja skolastisiin kiistoihin. Puolivalmiin aineiston vuori on sallinut monenlaisia tulkintoja.”

Henkilökohtainen näkemykseni esim. Pääoma 2:n osalta on, että kyseessä on hämmästyttävän looginen ja selväsanainen teos, jossa juuri minkäänlaista hajanaisuutta ei ole havaittavissa. Teos ei sisällöltään varmaankaan ole helppotajuisimpia, mutta sen esitystapa ja asioiden etenemisjärjestys on selkeä. Engels toteaa, että Pääoman II kirjaan kuuluvan käsikirjoitusaineiston pelkkä luetteleminen osoittaa, ”kuinka verrattoman huolellisesti ja millaista itsekritiikkiä harjoittaen hän (Marx) pyrki muokkaamaan suuret taloustieteelliset keksintönsä äärimmäiseen täydellisyyteen asti, ennen kuin hän niitä julkaisi” (Engelsin esipuhe Pääoman 2.osaan, s.10)

Marx kirjoitti teoksensa alusta loppuun

Pääoman loogisuutta lisäsi lopputulosta ajatellen ilmeisesti se, että Marx kirjoitti teoksen alusta loppuun jokseenkin yhtenäisellä tavalla, toisin sanoen hän ei pysähtynyt tai juuttunut kirjoitusprosessin aikana pidemmäksi aikaa johonkin erilliseen osaan, vaan kirjoitti teoksen ensin kokonaisuudessaan loppuun saakka. Engelsin mukaan Pääoman kolmannen osan käsikirjoitus oli ”ainakin suurimmaksi osaksi” kirjoitettu vuosina 1864 ja 1865. ”Vasta kun se oli oleellisesti valmis, Marx ryhtyi valmistamaan I kirjaa, joka julkaistiin 1867”.

Vaikeuksien kautta voittoon

Pääoman lopullisia syntyvaikeuksia kuvaa kuitenkin se, että kun Engels ilmoitti toisen osan esipuheessaan vuonna 1885 muokkaavansa tuolloin III kirjan käsikirjoitusta painokuntoon, niin tuo kolmas osa ilmestyi painosta vasta runsaat yhdeksän vuotta myöhemmin lokakuussa 1894.

Se Misikin edellä todettu näkemys, jonka mukaan Marxin teoreettisessa perinnössä ”monet merkittävät asiat tulevat esiin vain väläyksittäin” tuntuu hiukan oudolta kun sitä vertaa Engelsin käsitykseen asiasta. ”Tämän II kirjan loistavat tutkimukset ja niiden aivan uudet tulokset tähän asti melkein tutkimattomilla alueilla ovat vain johdantoa III kirjaan, joka sisältää Marxin kapitalistisella perustalla tapahtuvasta yhteiskunnallisesta uusintamisprosessista suorittaman tutkimuksen lopputulokset” (Engelsin esipuhe Pääoman toiseen osaan toukokuussa 1885).

Pääoman tarkoitus ja merkitys

Marxin Pääoman keskeinen tarkoitus on lyhyesti sanoen kapitalistisen tuotantomuodon eli kapitalistisen tuotannon sisäisen lainalaisuuden selvittäminen ja paljastaminen. Pääoman merkitys ennen muuta työväenluokalle on suuri. Kapitalismin sisäinen lainalaisuus paljastaa tieteellisesti sen, että pääoman yksityisomistuksen vallitessa työväenluokka on alistetussa asemassa luoden työvoimallaan paitsi omaa toimeentuloaan vastaavan taloudellisen arvon myös lisäarvon pääomanomistajalle. Kyseessä on palkkaorjuussuhde, joka Marxin mukaan on orjuuden viimeinen muoto. Kapitalistisen tuotantomuodon ja palkkaorjuuden lakkauttamisen myötä ”päättyy ihmisyhteiskuntien esihistoria” (Marx, Kansantaloustieteen arvostelua, suom.1970, s.18).

Onko aika ajanut Marxin teorian ohi?

Yllä esitettyyn kysymykseen joutuvat marxilaisesti suuntautuneet tutkijat ja muutkin työväenluokan edustajat usein vastaamaan ja itse kunkin mieltä saattaa askarruttaa, voiko 1800-luvulla esitetty talousteoreettinen näkemys päteä vielä 2000-luvulla vallitseviin talouden ilmiöihin ja suhteisiin.

Viimeksi mainittuun kysymykseen vastattaessa on otettava huomioon, että työarvoteoria, joka on Marxin talousteorian pohjana (ja jonka mukaan taloudelliset arvot luodaan työllä) ei varsinaisesti eikä yksinomaan ole Marxin keksintö. Niin sanotun klassisen taloustieteen edustajat William Pettystä (1623–1687) lähtien kehittelivät tuota teoriaa, joka porvarillisessa muodossaan huipentui Adam Smithin (1723–1790) ja David Ricardon (1772–1823) esittämiin johtopäätöksiin.

Marxin talousteoria oli klassisen talousteorian jatkoa ja samalla sen perusteellista arvostelua. Tässä mielessä Marxin talousteoria ei ole vanhentunut eikä vanhene niin kauan kuin keskustelua käydään kapitalistisesti johdetun talouden muodosta, luonteesta ja seurauksista.

Marxin talousteoria on erilainen

Vaikka Marxin talousteoria on jatkoa ”klassikoiden” käsityksille, se toisaalta poikkeaa ratkaisevasti ja laadullisesti tuosta edeltäneestä ja sitä seuranneesta porvarillisesta taloustieteestä. Eräs ratkaiseva lähtökohtaero on, että klassinen talousteoria ei pystynyt tieteellisesti selittämään ns. pysyvän pääomanosan (koneiden, laitteiden, raaka- ja apuaineiden) läsnäoloa tuotetun tavaran arvossa.

Marx ei ainoastaan osoittanut pysyvän pääomanosan sisältyvän tuotteiden arvoon vaihtelevan pääoman (työvoiman arvon) ja lisäarvon ohella, vaan hän korosti, että tuotantovälineisiin ja raaka-aineisiin sisältyvä arvonosa kasvaa kapitalistisesti johdetussa tuotannossa epäsuhtaisen voimakkaasti vaihtelevaan pääomaan eli työvoiman arvoon nähden.

Voiton suhdeluvun alenemistendenssi

Havainto pysyvän pääomanosan epäsuhteisesta kasvusta johti päätelmään voiton keskimääräisen suhdeluvun laskutendenssistä. Voiton suhdeluvun kaava m/c+v ilmaisee kuinka suuren (prosentuaalisen) osuuden lisäarvo (m) muodostaa pysyvän (c) ja vaihtelevan pääoman (m) summasta. Vaikka kapitalismissa työvoiman arvoa alennetaan ja lisäarvon määrää lisätään, voiton suhdeluku pyrkii alenemaan siksi, että tuotantovälineiden ja raaka-aineiden arvo kasvaa suhteellisesti vielä enemmän kuin lisäarvo (m).

Marx luonnehti voiton suhdeluvun alenemistendenssiä ”modernin poliittisen taloustieteen tärkeimmäksi laiksi”, jota ”ei sen yksinkertaisuudesta huolimatta ole vielä milloinkaan ymmärretty ja vielä vähemmän sitä on tietoisesti lausuttu julki” (”Grundrisse”, osa 2, suom. 1986, s. 218).

”Kriisejä ja kouristuksia”

Voiton suhdeluvun alenemistendenssiä on jossakin määrin vaikea hyväksyä marxismin ja työväenliikkeen edustajienkin keskuudessa, sillä se näyttää ulkoisessa tarkastelussa jonkinlaiselta ”aiheettomalta” myönnytykseltä pääomalle ja pääomapiireille. Todellisuudessa tuo alenemistendenssi muuttuu rasitukseksi myös kapitalisteille. Marx toteaa, että yhteiskunnan tuotannollisen kehityksen ja sen tuotantosuhteiden kasvava epäsuhta saa ilmauksensa ”räikeissä ristiriidoissa, kriiseissä ja kouristuksissa”.

Ylitettyään tietyn pisteen tuotantovoimien kehitys muuttuu rajoitukseksi pääomalle itselleen. Toisaalta tuossa vaiheessa ”palkkatyön suhde yhteiskunnallisen rikkauden ja tuotantovoimien kehitykseen muodostuu samaksi kuin ammattikuntalaitoksen, maaorjuuden ja orjuuden suhde niihin ja tästä kahleesta riistäydytään väistämättä irti” (em. teos, s.219).