Loppupeli on käynnissä

07.12.2017 - 15:00

”Onko maapallo keikahduspisteessä?” kysyvät paleontologit Anthony Barnosky ja Elizabeth Hadly kirjassaan Loppupeli ja vastaavat, että ihmiskunnalla on noin 20 vuotta aikaa kääntää olemisen, elämisen ja kehityksen suunta. Jos käännöstä ei tehdä, maapallolla ja ihmiskunnalla on edessä megaluokan ongelmia. Maapallo saavuttaa keikahduspisteen (tipping point), tai useita keikahduspisteitä, minkä jälkeen ollaan osin ennustamattomassa tilassa, josta ei ole enää paluuta nykyisin vallitseviin olosuhteisiin. Ihminen lajina kykenee tuhoamaan oman tulevaisuutensa edellytykset ja samalla myös jo käynnissä olevan sukupuuttoaallon myötä monien muiden eliölajien tulevaisuuden.

Maapallon kahdeksan ongelmaa

Kirjoittajat kuvaavat kahdeksan ongelmaa: liikakansoitus, kaikenlainen ylikuluttaminen, ilmastonmuutos ja sään ääri-ilmiöt, globaali ruokahuolto, veden puute, kemiallinen ja muu saastuminen, sairaudet, militarisoituminen ja sodat. Nämä ilmiöt myöskin kietoutuvat toisiinsa, vahvistavat toisiaan.

Ei sanaakaan kapitalististen länsimaiden imperialistisesta taistelusta hupenevista luonnonvaroista.

Kirjassa lähestytään näitä aiheita hyvin henkilökohtaisella tasolla, kirjoittajien omien kokemusten ja tutkimusten kautta. Tämä henkilökohtainen taso on eittämättä kirjan parasta antia. Kaikkiin näihin ongelmiin annetaan myöskin ratkaisuehdotuksia, vastauksia vanhaan hyvään kysymykseen: mitä on tehtävä? Parhaimmillaan nämä ehdotukset ovat hyviä ja käyttökelpoisia, kuten ilmastonmuutoksen osalta: ”Korvataan fossiiliset polttoaineet hiilineutraaleilla energialähteillä”. Huonoimmillaankin nämä ehdotukset ovat sinänsä hyviä, mutta osuvat maalistaan harhaan, kuten sodan osalta: ”Hillitään väestön kasvua ja ilmastonmuutosta; varmistetaan riittävä ruoka, vesi, perustavat terveyspalvelut ja koulutus maailmanlaajuisesti”. Ei sanaakaan sotateollisuudesta, joka on yksi parhaiten tuottavia teollisuuden aloja, ja jonka lobbausvaikutus maailman kohtaloihin on valtava - ja katastrofaalinen. Ei sanaakaan kapitalististen länsimaiden imperialistisesta taistelusta hupenevista luonnonvaroista.

Kirjan perustavaa laatua oleva heikkous tulee siitä, että kirjoittajat ovat luonnontieteilijöitä, mutta heidän käsittelemänsä ongelmat ovat mitä syvimmin yhteiskunnallisia. Erinomaisen hyvää on se, että kirjassa vedotaan henkilökohtaisiin ratkaisuihin ja yksilön valintoihin nykyisen tuhokehityksen pysäyttämiseksi. Kirjoittajat ovat kuitenkin kykenemättömiä – tai ehkä taktisista syistä haluttomia nostamaan yhteiskunnallista kissaa pöydälle. Kirjasta saa hakemalla hakea yhteiskunnallista  järjes-telmäkritiikkiä puhumattakaan kapitalismikritiikistä. Kirjoittajat eivät näe – tai tunnusta – että ylikulutus ja siitä seuraavat ongelmat perustuvat kapitalistisen talousjärjestelmän kasvun pakkoon ja että tämä kasvupakko on ongelmien perussyy. Ilmastonmuutos ja monet muut näistä kuvatuista kahdeksasta ongelmasta ovat vain seurausilmiöitä ja oireita järjestelmän tilasta.

Omituisia kriisin ratkaisijoita

Sinänsä ansiokkaasti kirjoittajat siteeraavat mm. USA:n armeijan laatimia strategisia kehitysraportteja maailman tilasta. USA:n sotilasjohto nostaa muun muassa ilmastonmuutoksen keskeiseksi USA:n turvallisuutta uhkaavaksi tekijäksi. Se on varmasti totta. Samalla kuitenkin unohdetaan, että USA:n armeijan hiilidioksidipäästöt ovat suurimmat yksittäisen organisaation aikaansaamista.

Kaksinaamaisuus on huikeaa. USA:n eri puolilla maailmaa käynnissä olevien sotilasoperaatioiden ja tukikohtien tuhovaikutuksia ilmastoon ja eri maiden infrastruktuuriin ei myöskään eritellä.

Kirjoittajat näyttävät uskovan, että maailman kapitalistien bisneseliitti on jonkinlaisessa keskiössä  näiden kahdeksan kirjassa kuvatun ongelman ratkaisemisessa. Niin antaumuksella kirjassa kuvataan mm. eliitille järjestettyjä infotilaisuuksia. Eliitillä ja kapitalisteilla voi tietysti olla merkittävä rooli ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä. Esimerkiksi Suomessa ST1-ketjun omistaja Mika Anttonen on esittänyt kapitalistiksi varsin kerettiläisiä mielipiteitä ja nostanut  voimakkaasti esille Suomen  energiapolitiikan muutoksen välttämättömyyttä. Kapitalistinen talousjärjestelmä perustuu pääoman lisäämisen pakkoon. Tämä pakko estää järjestelmän sisäisen muutoksen, jolla luonnonvarojen kasvava kulutus ja esim. ilmastonmuutos voitaisiin torjua.

Mutta myös todellisia ratkaisijoita

Kirjassa toki todetaan, että ”planeetanlaajuisen keikahduspisteen välttäminen vaatii sitä, että maailman ihmisten kriittinen massa saadaan … tunnustamaan, että samat asiat, jotka uhkaavat (maailmassa, rr) sinua, uhkaavat myös minua”. Ainoa tapa saavuttaa positiivinen käänne, on kirjoittajien mukaan alhaalta, ihmisistä, syntyvä yhteiskunnallinen paine ja muutoksen vaatimus.

Alhaalta ylös kriittisen massan avulla on mahdollista saada aikaan ratkaisu näihin huutaviin globaaleihin ongelmiin. Tämä on kirjan positiivinen lopputulema! Loppupeli on käynnissä ja aikaa pelin voittamiseen on enää vähän.

Anthony Barnosky&Elizbeth Hadly: Loppupeli. Onko maapallo keikahduspisteessä? Vastapaino 2017. 238 sivua.

Tekijä

Kirjoittajan artikkelit

Tilaa Tiedonantaja!

Teoria

Kommentit (0 kpl)

Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä

Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.