Margaret Thatcherin passiivinen vallankumous
Iso-Britanniassa alkoi oikeistolaisen Margaret Thatcherin noustua valtaan 1979 mittava yhteiskunnallinen vallankumous, joka tapahtui kuin vaivihkaa, passiivisen vallankumouksen kautta. Oikeiston tavoitteena oli murskata vasemmisto ja ay-liike sekä juntata uusliberalistisen kapitalismin opit syvälle brittiläisen yhteiskunnan ytimeen. Oikeiston voitokas kamppailu hegemoniasta on näkynyt siinä, miten työväenpuolue Labourkin on siitä lähtien harjoittanut samanlaista uusliberalistista politiikkaa.
Hall pitää Thatcherin taktiikkaa ”autoritaarisena populismina”.
Brittiläinen marxilainen kulttuurintutkija Stuart Hall on analysoinut thatcherismin nousua muun muassa artikkelissaan Gramsci ja me, joka on suomennettu Kulttuurin ja politiikan murroksia –kokoelmassa (Vastapaino 1992). Hall käyttää apuvälineenä Antonio Gramscin käsityksiä yhteiskunnallisesta hegemoniasta.
Hall pitää Thatcherin taktiikkaa ”autoritaarisena populismina”. Se vaikutti yhtä aikaa sekä ylhäällä, valtiollisissa rakenteissa, että alhaalta päin ihmisten keskuudessa. Se ei aktivoinut ihmisiä toimintaan vaan passivoi heidät alamaisiksi.
”Thatcherismi onnistuu hankkimaan tavallisten ihmisten kannatuksen toimilleen, mikä ei kuitenkaan johtunut ihmisten sinisilmäisyydestä, typeryydestä tai väärästä tietoisuudesta… tosiasiassa luokka-asema tai ’tuotantotapa’ ei ole poliittisten uskomusten tae, ja juuri siksi oikeiston on mahdollista toteuttaa politiikkaa, joka vetoaa Gramscin välttämättä ristiriitaisena ja epäyhtenäisenä pitämään arkiajatteluun… Gramsci olikin yksi ensimmäisistä nykyajan marxisteista, joka ymmärsi, ettei valmiita intressejä ole olemassa, vaan ne täytyy tuottaa poliittisesti ja ideologisesti.”
Hall pyrkii artikkelissaan myös hahmottamaan vasemmistolaisen vastahegemonisen projektin ehtoja ja edellytyksiä. Tämä tarkoittaa muun muassa uusien liittoutumien muodostamista sekä tavallisten ihmisten osallistumiskyvyn kohottamista.
Tekijä
Kirjoittajan artikkelit
Petteri Orpon johtama oikeistohallitus kohtelee kulttuurialaa todella kovalla kädellä. Minja Kosken mielestä hallituksen tekemät leikkaukset kulttuuriin ja muuallekin yhteiskuntaan aiheuttavat suurta surua. Koski löytää silti myös toivon pilkahduksia.
Naton harjoitustoiminnan suunnittelua yhteensovittava NEPAC-kokous järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa. Mielenosoittajien mukaan koko sotilasliitto pitää lakkauttaa.
Post-punk-yhtye Dragsvikin esikoislevy julkaistiin elokuussa. Kappaleissa korostuu kapitalismin ja fasismin vastainen sanoma. Tiedonantajan haastattelussa yhtye kehottaa lopettamaan miljonäärien perseennuolemisen.
- 1 / 168
- seuraava ›
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Teoria
Miksi työväenluokan historiaa käsitellään akateemisesti, mutta harvoin työväen keskuudessa? Tampereen Työväenmuseo Werstaalla järjestetty seminaari paljasti, kuinka Yleisradion ja yliopistojen kulttuurinen perintö kietoutuu tiiviisti poliittiseen vallankäyttöön – mutta samalla etääntyy niistä, joiden elämästä se kertoo. Kun tutkijat puhuvat luokasta, kuka todella kuuntelee? Keskustelu toi esiin ristiriidan: työväenliikkeen analyysi tapahtuu yhä useammin korkeakoulutettujen kesken, samalla kun työläisten ääni jää kuulumattomiin. Aikana, jolloin media ja koulutus ovat jälleen poliittisen paineen alla, on syytä kysyä, kenelle historia kuuluu – ja kuka saa määritellä sen merkityksen.
Näyttivätkö kaikki naistenlehdet samalta 1960–1970-luvuilla – vaikka niiden sanoma palveli eri luokkia? Tamperelaisessa Työväki ja media -seminaarissa dosentti Arja Turunen nosti esiin yllättävän havainnon: vaikka suomalaiset naistenlehdet olivat ideologisesti kaukana toisistaan, niiden ulkoasu muistutti toisiaan hämmentävän paljon. Vasemmistolainen Uusi Nainen vaati rakenteellisia uudistuksia työväenluokan naisten aseman parantamiseksi, kun taas porvarillinen Suomen Nainen puolusti perinteisiä rooleja ja yksilön vastuuta. Kaupallinen Me Naiset liukui näiden välillä, myyden tasa-arvoa muodin ja kulutuksen kautta. Turusen puheenvuoro osoitti, että lehdet eivät olleet vain viihdettä – ne olivat luokkien välinen taistelutanner, jossa työväen ääni kamppaili näkyvyydestä pääoman hallitsemassa julkisuudessa. Kun nykykeskustelu tasa-arvosta ja oikeudesta itse määritellä oma sukupuoli käy yhä kiivaampana, on aika kysyä: kenen ääni kuuluu, ja kenen kokemukset eivät pääse lehtien sivuille?
Karl Marx -seura kokosi huhtikuisella Kirjan talolla Helsingissä seminaarissaan nimekkään joukon tutkijoita ja vasemmistolaisia ajattelijoita pohtimaan kysymystä, joka ei ole vain historiallinen: miten Seppo Toiviaisen perintö haastaa nykyvasemmiston ja ajattelun kenttää? Keskustelu sai lisävauhtia Lauri Hokkasen kirjasta Kommunismin teloitettu unelma – Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia (Docendo, 2024), joka pyrkii kuvaamaan Toiviaista murheellisen kohtalon miehenä.
Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä
Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.