Pallomme on tulessa

Naomi Klein ei pelkää tarttua suuriin teemoihin havainnollistavasti ja loogisesti. Myös hänen uusin teoksensa Tuli on irti tarjoaa sekä analyysiä että konkreettisia ratkaisuja, joiden taakse soisi suomalaistenkin demareiden ryhmittyvän. Klein kieltäytyy uskomasta, että ajaudumme vääjäämättömään tuhoon. Hänelle tärkeintä ei ole se mitä on tehty vaan se mitä tulemme tekemään.

Tätä ei voi voittaa yksin

Tuli on irti on kokoelma kirjoituksia, joissa Klein käsittelee erilaisia teemoja. Kirjoitusten kokoavana ajatuksena on Green New Deal -nimellä tunnettu suunnitelma ekologisesta jälleenrakentamisesta ja se ajattelu, joka on tähän suunnitelmaan johtanut. Termin alla kulkee joukko hyvin erilaisia ajatuksia siitä, miten ilmastonmuutoksen aiheuttama polttava kriisi ratkaistaan. Kleinin versiossa huomionarvoista on se, miten laajasti hän yhdistää erilaisia kamppailuja. 

Laaja rintama on edellytys vaikuttaville toimille. Häntä ovat inspiroineet niin Greta Thunberg kuin Extinction rebellion, joka toimii Suomessa nimellä Elokapina, ja alkuperäiskansojen kamppailut. Hän kuitenkin näkee, että muutoksen on pakko laajentua vielä paljon suuremman joukon asiaksi, ja siksi hänen tarkoituksensa on ollut luoda ohjelma, joka konkretisoi tämän pyrkimyksen.

”Ajatus siitä, että me – pienenpieninä yksilöinä – voisimme vaikuttaa merkittävästi planeetan ilmastoon, on objektiivisesti järjetön.”, toteaa Klein.

Maailman paino ei ole yksittäisen ihmisen harteilla. Sitä ei kannatella yksin.

Hän kehottaa vastavalmistuvia nuoria lopettamaan samojen vanhojen virheiden toistelun. Ehkä suurimpana niistä hän näkee elitismin uhan. Valkoisten ylemmän keskiluokan toimijoiden liikkeet eivät vedä mukaansa esimerkiksi rodullistettuja ihmisiä. Tätä hän havainnollistaa kertomalla omasta järkytyksestään siitä, että Filippiineillä hikipajassa riistetyt nuoret naiset pukeutuivat edelleen samojen brändien vaatteisiin, jotka riistivät heitä. Paikalliset eivät kuitenkaan ymmärtäneet mitä hän tarkoitti, sillä heille kyse oli organisoitumisesta toimintaan, ei kulutusvalinnoista, joilla keskiluokalla on varaa ilmentää hyveellisyyttään. 

Vaikka hän käsitteli teemaa kirjassaan No Logo ja on luennoillaan painottanut tätä näkökulmaa, törmää hän silti yhä uudelleen siihen, että luennon jälkeen ensimmäiset kysymykset käsittelevät kuluttamista: ”Millaiset lenkkarit voi ostaa? Mitkä brändit toimivat eettisesti? Mistä ostat vaatteesi?”

Masentava vastaus kysymykseen: mitä minä voin tehdä yksilönä kuuluu, että et voi tehdä mitään. On Kleinin mukaan täysin järjetön edes ajatella moista jo siksi, ettei yhden ihmisen toiminnalla käytännössä koskaan ole vaikutusta näin isoihin asioihin. Siksi toiminnan on oltava yhteistä. Vain massiivinen ja järjestynyt maailmanlaajuinen liike kykenee tarttumaan tähän haasteeseen.

Toisaalta tämä on myös helpottava viesti. Maailman paino ei ole yksittäisen ihmisen harteilla. Sitä ei kannatella yksin.

Katastrofi tulee lähelle

Monet kirjan teksteistä käsittelevät myös niitä konkreettisia muutoksia, joita ihmiset parhaillaan joutuvat kohtaamaan ilmastonmuutoksen takia. Ei ole mitenkään sattumanvaraista keneen vaikutukset iskevät, kuka niistä kärsii.

Ensinnäkin on selvä yhteys sillä, keitä yhteiskunnassamme kohdellaan kaltoin ja minkälaisten ihmisten elinolosuhteiden tuhoutumista ollaan valmiita sietämään. Kun yhteiskunnat lajittelevat ihmisiä näiden ihonvärin, uskonnon tai kulttuurin perusteella, on näiden samojen syiden takia helppo lajitella myös maita. Valkoisille hyvätuloisille on yksinkertaisesti helpompaa suhtautua maltillisesti näiden toisten kotimaiden muuttuessa hiljalleen asuinkelvottomiksi, kuin muuttaa omaa elämäntapaansa. 

Klein asettaa meidät todella raa’an peilin eteen. Siitä kuvastuu se, miten helposti voimme sivuuttaa  muiden elinolojen heikentymisen. Lisäksi sivuutamme näiden ihmisten oman kokemuksen siitä, miten heidän ongelmiinsa tulisi vastata. On helppo puolustaa isojen luonnonpuistojen perustamista Afrikkaan, mutta se tarkoittaa valitettavan usein sitä, että hiilipäästöjen kompensoimiseksi perustettujen puistojen vartijat hyökkäävät mailleen pyrkivien maanviljelijöiden ja alkuperäiskansojen ihmisten kimppuun. Se on hinta, jonka he maksavat meidän yhteiskuntiemme elämäntavasta. 

Suomalaiset voivat tässä tuntea omantunnon pistoksen saamelaisten kohtelusta, vaikka Klein nostaakin esiin muita kansoja. Hän esittää erittäin tarpeellisen kysymyksen siitä, miten totuus ja sovintokomissioiden työn tuloksena voisi syntyä sovinto – kun rikos on edelleen käynnissä? 

Toisaalta koskettava on myös teksti, jossa Klein kuvaa kesälomaa, jota hän yrittää viettää Kanadassa ennätyksellisten tulipalojen raivotessa. Taivas ei ole sininen, vaan pysyy sitkeästi valkoisena. Savu peittää näkyvyyden ja alkaa aiheuttaa hengitysvaikeuksia. Ennätyksellinen kuivuus on tuhonnut marjasadon, eikä marjaretki lapsen kanssa enää onnistukaan. 

Edes valkoinen ja vauras ihminen ei enää pääsekään pakoon katastrofeja ja ole niiltä turvassa. Pahinta on kuitenkin se, että sen sijaan, että tilanteesta vedettäisiin johtopäätökset ja julistettaisiin välitön hätätila, keskitytään Kanadassa miettimään sitä miten tässäkin tilanteessa edelleen kannattaa jatkaa öljyn heittämistä liekkeihin. Kyseenalaisia öljyhiekkahankkeita alkuperäisasukkaiden mailla ei haluta perua vaan kuivuudella ja poikkeustilalla perustellaan niiden tarvetta. 

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen

Mitä on tehtävä?

Kleinin kirjan parasta antia on konkreettinen tehtävälista, jossa hän määrittelee yhdessä muiden toimijoiden kanssa ne välttämättömät muutokset, jotka meidän on toteutettava. Vaikka lista on laadittu Yhdysvaltojen ja Kanadan toimintaympäristöön, sopii se hyvin kopioitavaksi Suomeenkin.

Tärkeintä on muuttaa yhteiskunnan arvoja läpi kapitalisoidusta kärjestelmästä ihmisiä ja luontoa arvostavaksi ja inhimilliseksi yhteiskunnaksi. Tämän Klein ei usko tapahtuvan yhteistyössä ilmastonmuutoksen vastaisia toimia vastustavien voimien kanssa. Yhteistä pohjaa ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi, eikä tarpeellisista muutoksista mitenkään saa muotoiltua sellaisia, että pääomapiirit edustajineen voisivat kannattaa niitä. Kovin paljon hän ei käsittele sitä, miten julmaan vastarintaan nämä tahot ovat lopulta valmiita ryhtymään ja miten siihen vastataan.

Silti New Green Deal, sellaisena kuin Klein sen näkee on mahdollista perustella niin, ettei se näyttäydy vain luopumisena, joka meidän on vauraassa lännessä vääjäämättä hyväksyttävä, vaan tarjoaa myös todellisia näköaloja paremmasta. Tämä on tärkeää, jotta suuret määrät ihmisiä voidaan saada sen taakse.

Keskeistä on luoda työpaikkoja ihmisille, jotka menettävät muutoksessa vanhan työnsä. Tämä vaatii panostuksia uusiutuvaan energiaan, mutta myös muilla teollisuuden aloilla voidaan korvata saastuttavia työpaikkoja puhtaammilla. Esimerkiksi Euroopan kuljetustyöntekijäin liitto on esittänyt omassa laskelmassaan, että kattava lainsäädäntö päästöjen leikkaamiseksi loisi Eurooppaan seitsemän miljoonaa uutta työpaikkaa. Samoin Klein painottaa sitä, että monet alat, kuten hoiva ja koulutus ovat jo nyt vähähiilisiä. Ihmisille voidaan tarjota lisää heidän tarvitsemiaan palveluita ja työllistää niihin lisää ihmisiä pysyen silti päästövähennysten tiellä.

Tärkeää on myös talousjärjestelmämme tekeminen reilummaksi. Keskeisiä keinoja tähän on esimerkiksi ylikansallisten suuryhtiöiden, sellaisten kuin Google ja Apple, verottaminen niin, etteivät ne voisi enää väistellä vastuutaan verosuunnittelulla. Talouskuriajattelusta on luovuttava ja iskettävä niitä vastaan, jotka ovat eniten hyötyneet ilmaston tuhoamisesta: fossiilisiin energiayhtiöihin. Lisäksi Klein laittaisi maailman armeijat leikkuriin. Niiden menoista 25 % leikkaamalla saataisiin Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin arvion mukaan käytettäväksi 325 miljardia vuosittain.

Miten radikaali Klein lopulta on?

Klein on kirjassaan asettanut itselleen valtavan kunnianhimoisen haasteen, johon hän kuitenkin kykenee vastaamaan uskottavasti ja ennen kaikkea konkreettisesti. Arvostan tätä yritystä ja toivon hänelle onnistumista. 

Kuitenkin hän mielestäni yliarvioi sen, miten paljon kapitalismia on oikeasti mahdollista hallita. Käytännössä kapitalismi on osoittanut kykenevänsä murtautumaan hallinnasta myös silloin kun sitä on yritetty suitsia. Esimerkkinä tästä Klein itsekin esittää tässä kirjassa 1980-luvun lopun ja uusliberalismin tuhoisan nousun johtavaksi talouden ohjenuoraksi. Klein näkee sen elitistisenä vapaamarkkinafanatismina, mitä se kiistatta onkin. Silti vaikuttaa siltä, että hän on valmis yrittämään ihmiskasvoisen kapitalismin rakentamista ja nostaa mallikseen donitsitalouden. Siinä kapitalismin oletetaan rakentuvan niin, että se huomioi sekä inhimilliset perustarpeet että luonnon asettamat rajat. 

Vaikka ei uskoisi Kleinin tavoin hallittavaan kapitalismiin, joka pystyisi jotenkin luopumaan jatkuvasta laajenemisesta ja ”kesyyntymään”, on meillä mielestäni kaikki syyt tukea hänen pyrkimyksiään ja radikalisoida ympäristöliikettä. Hän on nimittäin täysin oikeassa siinä, että ympäristökriisin kautta aukeaa tie kohti laajempaa vallankumousta. Näille yhteisille barrikadeille on kaikkien syytä kiivetä pikimmiten.

Tuli on irti on ostettavissa Tiedonantajan verkkokaupasta.