Rosa Luxemburg ja kansainvälisyyden välttämättömyys

Rosa Luxemburg puhui siirtomaakansojen puolesta ja varoitti nationalismin noususta ennen useimpia sosialisteja. Hän oli juutalainen, puolalainen ja saksalainen, mutta hänen yksi ja ainoa ”kotimaansa” oli sosialistinen internationaali. Tänään hän täyttää 150 vuotta. Miksi sosialismin tulee olla internationalistista – ja miten Rosa Luxemburg voi meitä siinä opettaa? 

Harvassa ovat ne marxilaiset ajattelijat, jotka ovat olleet yhtä omistautuneita sosialismin kansainvälisyyden ohjelmalle, kuin Rosa Luxemburg. Hän oli juutalainen, puolalainen ja saksalainen, mutta hänen yksi ja ainoa ”kotimaansa” oli sosialistinen internationaali.

On totta, että tämä radikaali internationalismi sai Luxemburgin tekemään kyseenalaisia kannanottoja kansallisuuskysymyksestä. Puhuttaessa esimerkiksi hänen kotimaastaan, Puolasta, hän ei vain vastustanut sosiaalipatrioottisen Piłsudskin puolalaisen sosialistipuolueen (PPS) kutsua kansalliseen itsenäisyyteen. Luxemburg myös torjui bolševikkien tuen Puolan itsemääräämisoikeudelle – mukaan luettuna mahdollisuuden erota Venäjästä.

Hän perusteli näkemyksiään aina vuoteen 1914 asti taloudellisilla argumenteilla. Puola oli jo integroitu Venäjän talouteen. Senpä vuoksi Puolan itsenäisyys oli hänen mukaansa pelkkä utopistinen pyrkimys, jota kannatettiin vain taantumuksellisissa ja pikkuporvarillisissa kerroksissa. Hänen mielestään kansat olivat pohjimmiltaan ”kulttuurillisia” ilmiöitä. Hän ehdottikin ”kulttuurillista autonomiaa” ratkaisuksi kansallisuuskysymykseen. Hän sivuuttaa tässä lähestymistavassaan poliittisen ulottuvuuden: demokraattisen oikeuden itsemääräämisoikeuteen. Asia, jota Lenin kirjoituksissaan korostaa. 

Sentään yhdessä artikkelissa hän käsitteli tätä kysymystä paljon avoimemmin ja dialektisemmin; vuoden 1905 johdatuksessaan, joka oli tehty Puolan kysymystä ja sosialistista liikettä käsittelevää kokoelmaa varten.¹ Kyseisessä esseessä Luxemburg tekee selvän eron kansojen lailliselle itsenäistymisoikeudelle (joka kuuluu sosialismin tärkeimpiin perusperiaatteisiin) ja sille, miten toivottavaa tämä oikeus on Puolalle. Puolan kohdalla hän vastusti tätä. Hän myös piti itsepintaisesti kiinni näkemyksestä, jonka mukaan kansallinen sorto on ”kaikista sietämättömintä barbaarista sortoa”, joka saa aikaan vain ”raivoisaa, fanaattista kapinointia”.

Joitakin vuosia myöhemmin Venäjän vallankumousta käsittelevässä vuoden 1918 vihkosessaan (joka pitää sisällään arvokasta kritiikkiä bolševikkien demokratiaan ja vapauteen kohdistamia rajoituksia)² hän edelleen torjuu kaikenlaiset kansojen itsemääräämisoikeutta koskevat maininnat ”pinnallisena, pikkuporvarillisina ilmaisuna”.

Suurin osa Rosa Luxemburgin internationalismiin liittyvistä keskusteluista koskee lähinnä (usein pelkästään) hänen kieltämättä kyseenalaista kansojen itsemääräämisoikeutta koskevaa väitettään. Tässä kuitenkin sivuutetaan hänen näkökulmansa myönteinen puoli: hänen merkittävä panoksensa marxilaiseen käsitteeseen proletariaatin internationalismista ja hänen perään-antamaton taipumattomuutensa nationalististen ja sovinististen ideologioiden edessä.

Luxemburgille internationalismi ei rajoittunut vain Euroopan maiden sisälle. 

”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”

Georg Lukács esitti kappaleessaan ”Rosa Luxemburgin marxismi” (teoksessa Historia ja luokkatietoisuus, 1923)³, että dialektinen kokonaisuus on tieteen vallankumouksen periaatteen haltija. Hän näki Rosa Luxemburgin kirjoitukset (erityisesti vuonna 1913 julkaistun Pääoman kasautuminen -teoksen)⁴ silmiinpistävänä esimerkkinä dialektisestä lähestymistavasta. Samaa voidaan sanoa hänen internationalismistaan. Hän tuomitsee, analysoi ja keskustelee läpi kaikki sosiaaliset ja poliittiset asiat kokonaisuuden näkökulmasta, toisin sanoen kansainvälisen työväenliikkeen etujen näkökulmasta.

Tämä dialektinen kokonaisuus ei ollut mitään abstraktiutta, tyhjää universalismia tai osa jotain eriytymättömien olentojen ryhmää. Hän tiesi hyvin, että kansainvälinen proletariaatti oli osa ihmisen moninaisuutta, osa sen monia kulttuureita, kieliä ja historiaa, ja joiden tyä- ja elinolosuhteet olivat myös erilaisia. ”Pääoman kasautumisessa” on pitkä kuvaus Etelä-Afrikan plantaasien ja kaivosten pakkotyöstä. Mitään vastaavaa ei voida löytää saksalaisilta tehtailta. Tätä moninaisuutta ei kuitenkaan pidetty esteenä yhteistoiminnalle.

Internationalismi tarkoitti hänelle toisin sanoen työväen yhtenäisyyttä, tai kuten Marx ja Engels sanoivat: kaikkien maiden proletaarit liittykää yhteen (“Proletarier aller Länder, vereinigt euch!”). Se tarkoitti hänelle kaikkien maiden työläisten yhtenäisyyttä yhteistä vihollista vastaan: kapitalistista järjestelmää, imperialismia ja imperialistisia sotia vastaan.

Tämä on se syy, miksi Saksaan saavuttuaan ja mentyään Saksan sosialidemokraattien riveihin hän kieltäytyi tekemästä minkäänlaisia myönnytyksiä tai kunnianosoituksia militarismille, laivaston projekteille tai muille sotilaallisille projekteille. Hän arvosteli avoimesti sosialidemokraattien oikeistosiiven edustajien (Wolfgang Heine ja Max Schippel muiden muassa) neuvotteluhaluja näistä asioista Vilhelm II:n hallinnon kanssa.

Neuvottelut pyrittiin oikeuttamaan muka työpaikkojen luomisen ”tarpeella”. [Rosa Luxemburgin] Varsin hyödyllisen elämäkerran⁵ kirjoittaja Peter Nettle on pahasti väärässä sivuuttaessaan hänen internationalistisen oppositiopolitiikkansa ”kuivilta ja virallisilta käytännöiltä” kuulostavaksi myönnytykseksi. Nettle nimittäin pohjaa itsensä tässä kohtaa sellaisille uskomuksille, joiden mukaan työttömyys on luokkataistelun tarpeellinen sytyke.

Rosa Luxenburgin pidätyskuva Varsovan vankilassa.

Solidaarisuutta ilman rajoja

Toisin kuin monille muille hänen aikansa sosialisteille, Luxemburgille internationalismi ei rajoittunut vain Euroopan maiden sisälle. Hän vastusti jo varhaisessa vaiheessa aktiivisesti eurooppalaista kolonialismia, eikä peitellyt sympatiaansa siirtomaa-ajan kansoille. Tämä piti sisällään luonnollisesti Saksan siirtomaa-ajan sodat, joihin lukeutui esimerkiksi hererojen kansannousun brutaali tukahduttaminen Saksan Lounais-Afrikassa (nyk. Namibia) vuonna 1904.⁶

Kesäkuussa 1911 pitämässään julkisessa puheessaan hän selitti: ”Musta hererokansa on asunut kotimaassaan vuosisatojen ajan. Heidän ”rikoksensa” oli se, että he eivät antautuneet valkoisille orjien kuljettajille vaan puolustivat maataan ulkomaisia valloittajia vastaan. Tässäkin sodassa saksalaisia aseita esiteltiin suosiollisessa valossa samalla kun [herero-kansan] miehet ammuttiin ja naiset ja lapset ajettiin paahtavalle aavikolle”. *

Hän tuomitsi Saksan imperialistiset pyrkimykset (Ranskaa vastaan) Pohjois-Afrikassa niin sanotun ”Marokon tapauksen”⁷ (Marokon toinen kriisi; osa Marokon sotaa) aikaan vuonna 1911, kun Saksa lähetti sotalaivansa Agadiriin. Hän myös kuvaili ranskalaista kolonialismia väkivaltaisena pyrkimyksenä istuttaa yksityisomaisuuteen perustuva järjestelmä, joka oli vastoin arabiheimojen vanhaa klaanikommunistista perintöä.⁸ 

Hän korosti sosialidemokraattisen puoluekoulun luennoillaan 1907–1908, yhteyttä kehittyneissä kapitalistisissa maissa vaikuttavan modernin kommunismin ja siirtomaissa (joissa oli jäänteitä alkukommunismista) silloin tapahtuneiden ja tapahtuvien vastarintataisteluiden (jotka kohdistuivat voitonnälkäisiin imperialistivaltoihin) välillä.

Tärkeimmässä taloutta käsittelevässä esseessään (Pääoman kasautuminen) hän väitti, että globaalilla tasolla toteutuvassa pääoman kasautumisessa ei ollut kyse vain sen varhaisesta vaiheesta, vaan väkivaltaisen pakkolunastuksen pysyvästä prosessista. ”Pääoman kasautuminen on nähty historiallisena prosessina. Se käyttää valtaansa vakiintuneena aseenaan, joka ulottuu sen historian alkuajoista aina näihin päiviin asti.

Alkukantaisten yhteiskuntien näkökulmasta kysymyksessä on elämä tai kuolema. Heille ei ole olemassa muuta asennoitumista, kuin vastarinta ja taistelu – aina loppuun asti. Näin ollen, kun siirtomaavalta on vakiinnutettu armeijalla, alkuperäiskansojen kapinat ja [vastatoimenpiteinä toteutetut] rangaistusretket ovat tänä päivänä jokaisen siirtomaavallan todellisuutta”.

Harva sosialisti tuohon aikaan vastusti siirtomaaretkiä tai oikeutti värillisten kansojen taisteluita ja vastarintaa. Tämä asennoituminen tuo todellakin esille hänen internationalisminsa universaalin luonteen. Vaikkakin Eurooppa oli toki hänen huomionsa keskiössä.

Luxemburg oli profeetallinen varoittaessaan imperialismin, nationalismin ja militarismin pahuuksista.

Johdonmukaisesti sotaa vastaan

Rosa Luxemburg näki riittävän selvästi eurooppalaisen suursodan kasvavana uhkana. Hän ei koskaan lakannut kritisoimasta keisarillisen Saksan hallinnon sotavalmisteluja. Hän piti puheen 13.9.1913 Frankfurt am Mainin lähellä sijaitsevassa kylässä, Bockenheimissa. Hän päätti puheensa internationalistiseen julistukseen: ”Mikäli he luulevat, että aiomme nostaa murha-aseet ranskalaisia veljiämme ja muita veljiämme vastaan, vastaamme heille: emme tule koskaan tekemään niin!” Julkinen syyttäjä haastoi hänet välittömästi lain julkisesta vastustamisesta.

Oikeudenkäynti toteutettiin helmikuussa 1914, jolloin Rosa Luxemburg piti pelottoman puheen hyökäten militarismia ja sotapolitiikkaa vastaan. Hän lainasi ensimmäisen internationaalin Brysselin konferenssin (1868) julkilausumaa: Sodan syttyessä työläisten tulisi ryhtyä yleislakkoon. Puhe ilmestyi sosialistisessa lehdistössä ja siitä tuli eräänlainen klassiko sodanvastaisessa kirjallisuudessa. Hänet tuomittiin vuodeksi vankeuteen. Keisarilliset viranomaiset uskalsivat kuitenkin pidättää hänet vasta sodan alkamisen jälkeen, vuonna 1915.

Ensimmäisen maailmansodan alettua Rosa Luxemburg ryhtyi  järjestämään imperialistisen sodan vastustusta samalla, kun monet eurooppalaiset sosialistit ja marxilaiset tukivat hallituksiaan ”isänmaan puolustamisen nimessä”. Hän ei tee minkäänlaisia myönnytyksiä virallisena aatteena vaikuttavalle patriotismille kirjeissään, jotka hän kirjoitti ensimmäisten ratkaisevien kuukausien aikana. Hän kehittelee myös kriittisiä argumentteja Saksan sosialidemokraattisen puolueen (SPD:n) johtoa vastaan, jonka hän näki pettäneen proletaarisen internationalismin viheliäisellä tavalla.

Elämäkertakirjailija Nettle yrittää selittää Rosa Luxemburgin kritiikkiä henkilökohtaisena asiana. ”[Kyseessä on] Rosa Luxemburgin kaltaisten emigranttien alituinen ja vaivoin tukahdutettu kärsimättömyys ja turhautuminen pitkäveteisiä ja virallisia saksalaisia kohtaan.” Nettl on kuitenkin pakotettu myöntämään, että sodanvastaisuus ei rajoittunut vain ulkomaisiin emigrantteihin, vaan piti myös sisällään aidosti saksalaisia hahmoja (kuten Karl Liebknecht, Franz Mehring ja Clara Zetkin). Rosa Luxemburgin suuttumusta sosialipatrioottista antautumista kohtaan (elokuussa 1914) ei siis motivoinut ”emigrantin kärsimättömyys” vaan hänen elämänpituinen sitoutumisensa internationalismiin. 

Joutuessaan useita kertoja vankilaan antimilitaristisesta ja antinationalistisesta propagandatoiminnastaan, hän tiivisti periaatteelliset näkökantansa vuoden 1916 esseeseensä, joka kantaa nimeä ”Joko-tai”.⁹ ”Proletariaatin isänmaa on internationaalinen sosialismi. Sen puolustaminen tulee olla etusijalla kaiken muun edellä.” Toinen internationaali oli romahtanut hänen ”sosiaalisovinismiksi” kutsuman aatevirtauksen vaikutuksen seurauksena. Proletariaatin iskulause ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen” vaihtui barbaariseen ”Kaikkien maiden proletaarit, viiltäkää kurkkunne auki”-mottoon.

Vastauksena tähän Luxemburg kutsui koolle uuden internationaalin. Kirjoittaessaan ylös ehdotuksensa perusperiaatteista tulevaisuuden internationaalia varten, hän korosti: ”Sosialismi ei voi olla proletariaatin kansainvälisen solidaarisuuden ulkopuolinen asia. Sosialismia ei voi olla olemassa myöskään ilman luokkataistelua.” Sosialistinen proletariaatti ei voi vetäytyä luokkataistelusta eikä kansainvälisestä solidaarisuudesta – ei sodan eikä rauhan aikana. Muussa tapauksessa proletariaatti syyllistyy itsemurhaan.”

Tämä oli tietenkin vastine Karl Kautskyn tekopyhille argumenteille siitä, että internationaali olisi pelkkä rauhan ajan työkalu. Työkalu, jota ei hänen mukaansa, ikävä kyllä, voitaisi pitää käypänä sota-ajan tilanteessa. Tätä uutta teoriaa hän käytti oikeuttaakseen tukensa Saksan ”kansalliselle puolustukselle” vuonna 1914. ”Joko-tai”-teos pitää sisällään henkilökohtaisen toteamuksen, liikuttavan tunnustuksen hänen vaalimistaan eetti-sistä ja poliittisista arvoistaan: ”Työläisten kansainvälinen veljeys on minulle korkein ja kaikista pyhin asia maailmassa. Se on johtotähteni, ihanteeni, isänmaani. Annan mieluummin henkeni, kuin pettäisin tämän ihanteen!”

DDR:läiset kunnioittivat murhattujen Karl Liebnichtin ja Rosa Luxemburgin muistoa murhan vuosipäivänä 1953. Kuva: Rosa Luxemburg Blog

Varoitus  nationalismista 

Rosa Luxemburg oli profeetallinen varoittaessaan imperialismin, nationalismin ja militarismin pahuuksista. Profeetta ei ole joku, joka hämmästyttävästi ennustaa tulevaisuutta. Profeetta on kuin Aamos ja Jesaja, jotka varoittavat heidän yläpuolellaan leijuvasta katastrofista. Katastrofin uhka on olemassa niin kauan, kunnes päätetään toimia kollektiivisesti katastrofin estämiseksi. Hän varoitti, että uusia sotia tulee olemaan niin kauan, kuin kapitalismi ja imperialismi jatkavat olemassaoloaan.

Maailmanrauhaa ei voida taata sellaisilla utopistisilla tai pohjimmiltaan taantumuksellisilla kyhäelmillä, kuten pysyvillä välitystuomioistuimilla (jotka ovat kapitalististen diplomaattien ja heidän ”aseistariisuntaa” koskevien diplomaattisten sopimusten aikaansaannosta). ’Eurooppalaiset federaatiot’, keskieurooppalaiset tulliunionit, kansalliset puskurivaltiot tai muut vastaavat eivät ole sen parempia. Imperialismista, militarismista ja sodista ei päästä eroon niin kauan kuin kapitalistiluokkien valta jatkuu kiistattomana.”

Luxemburg varoitti nationalismista, jota hän piti työläisten ja sosialistisen liikkeen kuolettavana vihollisena ja kasvualustana militarismille ja sodalle. Hän kirjoitti vuonna 1916: ”Sosialismin välitön tehtävä tulee olemaan proletariaatin älyllinen vapautus porvariston vallasta, joka tulee esille nationalistisen aatteen vaikutuksena.”

Vuoden 1918 esseessään ”Sodan kappale, kansallinen kysymys ja vallankumous” hän on huolissaan nationalististen liikkeiden yht’äkkisestä noususta sodan viimeisinä vuosina: ”Nationalistisessa Blåkullassa on tänään valpurinyö.” Nämä liikkeet ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Toiset ovat vähemmän kehittyneiden porvarillisten luokkien ilmentymiä (kuten Balkanin tapauksessa), toiset (niin kuin italialaisen nationalismin ollessa kyseessä) olivat luonteeltaan selvästi keisarillistyylisiä ja kolonialistisia. Nykyinen nationalistinen ”maailmanpalo” sisälsi suuren joukon erilaisia eturyhmiä. Näiden intressiryhmien edut kuitenkin yhdistyivät lokakuun 1917 synnyttämässä poikkeuksellisessa historiallisessa tilanteessa: taistelussa proletaarisen maailmanvallankumouksen uhkaa vastaan.

Nationalismista puhuessaan Luxemburg ei tietenkään tarkoittanut kansallista kulttuuria tai erilaisten ihmisten kansallista identiteettiä. Hän viittasi tällä ennemminkin siihen aatteeseen, jossa ”kansa” käännetään ylimmäksi poliittiseksi arvoksi ja jolle kaikki muu on alisteista (”Deutschland über alles”).

Hänen varoituksensa olivat profetaalisia sikäli, kun otetaan huomioon, että 1900-luvun pahimmat rikokset (ensimmäisestä maailmansodasta toiseen maailmansotaan ja siitä edespäin) toteutettiin nationalismin, kansallisen hegemonian, ”kansallisen puolustuksen”, ”kansallisen elintilan” ja muiden vastaavien nimissä. Esimerkkeinä tästä ovat Auschwitz ja Hiroshima. Stalinismi (”sosialismi yhdessä maassa”-iskulauseineen) oli itsessään neuvostovaltion nationalistinen vääristymä. 

Luxemburgin näkemyksiä kansallisuuskysymyksestä voidaan kritisoida. Hän kuitenkin havaitsi selvästi kansallisvaltiopolitiikan vaarat (alueelliset konfliktit, etniset puhdistukset, vähemmistöjen vainot). Hän ei olisi voinut ennustaa kansanmurhia. 

Ekologinen kriisi toimii uutena argumenttina Rosa Luxemburgin internationalismin vaikuttavuuden puolesta.

Kompassina globalisoidulle vasemmistolle

Mitä merkitystä Rosa Luxemburgin internationalismilla on tänä päivänä? 2000-luvun alun historialliset tilanteet ovat toki erilaisia verrattuna 1900-luvun alun tilanteisiin, jolloin hän kirjoitti valtaosan teksteistään. Joissakin ratkaisevissa seikoissa hänen internationalistinen viestinsä on tänään yhtä merkityksellinen tai merkityksellisempi, kuin hänen elinaikanaan.

Kapitalistinen globalisaatio on pystyttänyt valtansa historiallisella ja ennennäkemättömällä tavalla Se ajaa törkeästi epätasa-arvon politiikkaa ja sen ajama politiikka johtaa katastrofaalisiin ympäristöseurauksiin. Oxfamin vuonna 2017 antaman raportin mukaan¹⁰ kahdeksan miljardöörin ja monikansallisen yrityksen omistajan omaisuus on yhtä suuri, kuin maapallon köyhimmän puoliskon (3,8 miljardia maapallon väestöstä) varallisuus yhteensä. Johtava pääomaa hallussa pitävä luokka on vakiinnuttanut blokkinsa uusliberalismin ja sääntelyn vapauttamisen ympärille. Tähän se käyttää sellaisia instituutioita, kuten Kansainvälistä valuuttarahastoa (IMF), Maailmanpankkia, Maailman kauppajärjestöä (WTO) ja G7-ryhmää.

 Näiden monenlaisten imperialististen intressien välillä on varmastikin ristiriitoja, mutta ne kaikki jakavat yhteisen agendan: työväenliikkeen osittaisten valtausten hävittäminen, julkisten palveluiden poistaminen, voittojen yksityistäminen ja tappioiden sosialisointi ja siten myös riiston tehostaminen. Tämä planetaarinen prosessi on hegemonisoitu loismaisella finanssipääomalla, joka käyttää despoottista valtaa ”finanssimarkkinoiden” sokeiden ja konkretisoitujen mekanismien välityksellä. Tämä kaikki on jokaisen maan väestön rasitteena.

Paikallinen ja kansallinen vastarinta on tarpeellista, mutta yksinään riittämätöntä. Tällaista perverssiä planetaarista systeemiä vastaan on taisteltava koko planeetan tasolla. Toisin sanoen, antikapitalistinen vastarinta on globalisoitava. Rosa Luxemburgin ajan kommunistiset ja sosialistiset internationaalit ovat hädin tuskin enää olemassa alkuperäisessä  muodossa. On olemassa joitakin alueellisia järjestöjä, kuten Euroopan vasemmisto tai Latinalaisen Amerikan São Paulon foorumi. Mitään vastaavaa kansainvälistä elintä ei kuitenkaan ole olemassa. Leo Trotskin vuonna 1938 perustama neljäs internationaali vaikuttaa edelleen aktiivisena neljällä mantereella, mutta sen vaikutusvalta on rajallinen.

Suurin toivonkipinä tällä hetkellä on se uudenlainen globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta toimiva kansainvälinen liike, joka kylvää siemeniä tähän uuteen internationalistiseen kulttuuriin. ”Liikkeiden liike” on tämän kapitalistiseen globalisaatioon kohdistuvan vastarinnan uusin muoto. Kyseessä on löyhä sosiaalisten liikkeiden yhteenliittymä, joiden pääilmaisukanavana toimii vuonna 2001 perustettu Maailman sosiaalifoorumi. Tämä ay-toimijoiden, feministien, ympäristöaktivistien, työläisten, maanviljelijöiden, alkuperäisyhteisöjen, nuorisoverkostojen kuin myös erilaisten kommunististen ryhmien välinen lähentyminen taistelussa kapitalistista yritys-globalisaatiota vastaan on tärkeä edistysaskel. Se on tietenkin lähinnä vain tila keskinäisten kokemusten vaihtoon ja yhtenäisten, hajanaisten kannanottojen esille tuontiin. Siltä puuttuu kunnianhimoa yhteisen strategian ja ohjelman määrittelemiseksi.

Rosa Luxemburgin perintö voi olla tärkeä tälle liikkeelle monella tapaa. Hän tekee selväksi, että vihollisia eivät ole globalisaatio tai pelkkä uusliberalismi, vaan globaali kapitalistinen järjestelmä kokonaisuudessaan. Globaalin kapitalismin vaihtoehto ei ole ”kansallinen suvereniteetti”. Emme ole puolustamassa kansallista kansainvälisyyttä vastaan. Olemme globalisoimassa, kansainvälistämässä vastarintaa. Imperiumin vaihtoehto ei ole säännelty tai inhimillistetty kapitalismin muoto, vaan uusi sosialistinen ja demokraattinen maailman sivilisaatio.

Aikamme haasteet ovat luonnollisesti sellaisia, jotka olivat täysin tuntemattomia Rosa Luxemburgille. Näitä ovat ekologinen katastrofi ja ilmaston lämpeneminen. Ne ovat tulosta siitä tuhoisasta kapitalistien dynamiikasta, jossa laajeneminen ja kasvu ovat kyltymättömiä tarpeita. Näitä on vastustettava maailmanlaajuisesti. Toisella tapaa ilmaistuna: ekologinen kriisi toimii uutena argumenttina Rosa Luxemburgin internationalismin vaikuttavuuden (ethoksen) puolesta.

Onko taantumuksellinen ksenofobia nationalismin ainoa muoto nykyisessä maailmassa? 

Rosa Luxemburgin varoitus nationalismin myrkystä ei ole koskaan ollut yhtä tärkeä. Nykymaailmassa, erityisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa, nationalismi, muukalaisvastaisuus ja rasismi ovat kokeneet nousun erilaisten ”patrioottisten”, taantumuksellisten, fasististen ja puolifasististen kaapujen kätköissä. Ne muodostavat kuolettavan vaaran demokratialle ja vapaudelle. Islamofobia, antisemitismi ja romaneihin kohdistuva rasismi rehottaa nauttien hallitusten avointa tai hienovaraisempaa tukea.

Epätoivoissaan vainoa, sotaa ja nälkää paenneisiin maahanmuuttajiin kyynisesti kohdistettavaa muukalaisvastaista vihaa lietsotaan ennen kaikkea uusfasististen puolueiden ja/tai autoritaaristen hallitusten toimesta. Orbán, Salvini ja Trump ovat vain tämän maahanmuuttajia syntipukkeina käyttävän politiikan räikeimpiä ja sairaimpia edustajia. Tässä politiikassa heidät julistetaan uhkaksi kansalliselle, rodulliselle ja uskonnolliselle identiteetille. Tuhannet maahanpyrkijät tuomittiin kuolemaan Välimeren vesillä sulkemalla Euroopan rajat tiiviisti. Tätä voidaan pitää brutaalin kolonialismin uusimpana muotona. Sitä Rosa Luxemburg kiivaasti vastusti. 

Hänen sosialistinen internationalisminsa säilyy korvaamattomana moraalisena ja poliittisena kompassina tämän muukalaisvastaisen myrskyn keskellä. Onneksi marxilaisten internationalistien lisäksi on muitakin, jotka vastustavat itsepäisesti rasistista ja nationalistista aaltoa. Monet ihmiset ympäri maailman, jotka humanistiset, uskonnolliset ja moraaliset arvot ovat saaneet liikkeelle osoittavat solidaarisuutta vainotuille vähemmistöille ja maahanmuuttajille. Ay-aktiivit, feministit ja muut sosiaaliset liikkeet ovat kiireisiä kokoamaan ihmisiä kaikista roduista ja kansallisuuksista yhteen, yhteiseen taisteluun riistoa ja sortoa vastaan.

Onko taantumuksellinen ksenofobia nationalismin ainoa muoto nykyisessä maailmassa? 

Ei voida kiistää etteikö edelleen olisi olemassa kansalliseen vapautukseen tähtääviä liikkeitä, joilla on oikeutettuja itsemääräämisoikeuteen tähtääviä tavoitteita. Rosa Luxemburg ei tällaista asiaa allekirjoittanut, kuten tiedämme. Palestiinalaiset ja kurdit ovat tästä kaksi selvää esimerkkiä. On toisaalta mielenkiintoista nähdä, kuinka kurdien suurin vasemmistolainen voima PKK (Kurdistanin työväenpuolue) päätti luopua kansallisvaltion tavoitteista. Kritisoidessaan kansallisvaltion konseptia sortavaksi muodoksi, se omaksui uuden   näkökulman, johon vaikutti Murray Bookchinin anarkistiset ajatukset. Tämä katsantokanta tunnetaan ”demokraattisena konfederalismina”.

Rosa Luxemburgin internationalistiset ajatukset, kuin myös Marxin, Englsin, Leninin, Trotskin, Gramscin, José Carlos Mariateguin, W.E.B Duboisin, Frantz Fanonin ja monen muun ajatukset ovat kullanarvoisia välineitä ymmärtääksemme ja muuttaaksemme todellisuuttamme. Ne ovat tarpeellisia ja korvaamattomia aseita aikamme taisteluille. Marx on avoin metodi, jatkuvassa liikkeessä. Sen on viljeltävä uusia ideoita ja käsitteitä kyetäkseen kohtaamaan jokaisen aikakauden uudet haasteet. 

 

Englanninkielinen teksti julkaistu (tammikuu, 2020) Rosa Luxemburg Stiftung -sivulla:
https://www.rosalux.de/en/publication/id/41529/#_ftn1

(alkueräinen teksti, saksaksi, tammikuu 2019: https://www.zeitschrift-luxemburg.de/warum-sozialismus-internationalisti...

Michael Löwy on sosiologi, filosofi ja emeritustutkija Centre national de la recherche scientifique -tutkimuslaitoksella (CNRS). Hän myös luennoi pariisilaisessa korkeakoulussa École des hautes études en sciences sociales (EHESS). Hän keskittyy pääasiassa Latinalaisen Amerikan sosiaalisiin liikkeisiin sekä marxilaisuuteen.

 

KÄÄNNÖS HEIKKI EKMAN

 

Viitteet

¹ https://www.marxists.org/archive/luxemburg/1905/misc/polish-question.htm

² https://www.marxists.org/archive/luxemburg/1918/russian-revolution/index...

³ https://www.marxists.org/archive/lukacs/works/history/ch02.htm

⁴ https://www.marxists.org/archive/luxemburg/1913/accumulation-capital/

⁵ https://www.versobooks.com/books/2837-rosa-luxemburg

⁶ https://www.rosalux.de/en/publication/id/40422/namibia-a-week-of-justice/

⁷ https://www.marxists.org/archive/luxemburg/1911/07/24.htm

⁸ https://www.marxists.org/archive/luxemburg/1913/accumulation-capital/ch2...

⁹ https://www.marxists.org/archive/luxemburg/1916/04/eitheror.htm

¹⁰ https://www.oxfam.org/en/research/reward-work-not-wealth

 

Kirjallisuus

Rosa Luxemburg, “Unser Kampf um die Macht”, Gesammelte Werke, Berlin: Dietz Verlag, [1911] 1972, s. 537

Rosa Luxemburg, “Introduction to Political Economy”, Economic Writings I, edited by Peter Hudis, London: Verso, 2014, s. 163.

* Saksan sotimisen aikaan hereroihin kohdistunutta hävitystä pidetään nykyisin laajalti 1900-luvun ensimmäisenä kansanmurhana.