Ryssävihan lyhyt historia

17.01.2017 - 15:45

Suomessa elää sitkeänä myytti Venäjästä ikiaikaisena arkkivihollisena, joka jo tuhannen vuoden ajan on kiusannut pientä Suomen kansaa. Historiatutkimuksen valossa ”ryssäviha” on kuitenkin melko tuore ilmiö, joka alkoi muotoutua vasta Suomen itsenäisyyden aikoihin ja saavutti lakipisteensä maailmansotien välisinä vuosina.

Epäilevä, jopa vihamielinen suhtautuminen Venäjään ja venäläisiin on taas nousussa muun muassa valtamediassa ja monen eduskuntapuolueen edustajien kommenteissa. On syytä luoda katsaus siihen, mistä ryssävihassa oikein on kyse.

Kokoavan artikkelin aiheesta on kirjoittanut tutkija Outi Karemaa vuonna 2006 ilmestyneessä kokoelmassa Katse Venäjään (Aleksanteri-sarja 3/2006). Karemaa teki Suomen historian väitöskirjansa vuonna 1998 otsikolla Vihollisia, vainoojia, syöpäläisiä. Venäläisviha Suomessa 1917-1923.

Rasismi ”itäläisiä” kohtaan

Karemaan mukaan Suomessa tapahtui vuosina 1917-1923 voimakas muutos suhteessa venäläisiin. Tuolloin syntyi suurimmaksi osaksi tietoisen lietsonnan tuloksena yleiseksi mielipiteeksi asti levinnyt rasistinen venäläisviha ja suoranainen ”rotuvihan kultti”, joka hyväksyttiin yleisesti suomalaisessa julkisuudessa.

Venäläisvihalla tarkoitetaan kansallisuusvihaa ja sen esiasteina venäläisiin kohdistuneita kielteisiä stereotypioita. Vihan synnyn taustalla on ennen muuta 1917 Venäjällä tapahtunut bolshevikkien valtaannousu.

Kyse ei Karemaan mielestä silti ollut pelkästään ideologisesta vastakohtaisuudesta. Kansallismielinen Suomi loi Venäjästä ja venäläisistä ”toiseutta”, annettiin niille leima, josta luotiin Suomen kansankunnan perivihollisen myytti.

Eurooppalaisessa ajattelussa yleisemminkin aasialaisuuden ja ”itäläisyyden” edustajat ovat olleet keskeisiä toiseuden edustajia: viholliskuviksi ovat kelvanneet niin venäläiset kuin esimerkiksi turkkilaiset. Euroopassa kielteinen Venäjä-kuva alkoi muodostua jo 1500-luvulla, jolloin venäläisiä ryhdyttiin kuvaamaan petollisiksi, väkivaltaisiksi, eläimellisiksi, irstaiksi ja juopoiksi barbaareiksi.

Suomessakin vastaavat stereotyyppiset käsitykset tunnettiin, mutta mistään venäläisiä kohtaan tunnetusta laajalle levinneestä kansallisuusvihasta ei Karemaan mukaan voi vielä autonomian aikanakaan 1809-1917 puhua.

Bolshevikkivastaisuutta ja rotuajattelua

Nykyinen historiatutkimus ei oleta, että Suomen itsenäisyyden ajan venäläisviha olisi seurausta historiallisista tapahtumista, kuten isostavihasta tai muiden sotien kauheuksista. Suomalaisten ja venäläisten kanssakäyminen näyttää autonomian vuosina olleen melko tavallista yhteiseloa, toki kieli- ja kulttuurierot huomioiden. Venäjän valtaa vastaan tunnettiin antipatioita poliittisissa ristiriitatilanteissa, mutta merkkejä suomalaisten laajasta kansallisuusvihasta ei ole edes vuoden 1905 levottomuuksien ajalta. Kyse oli tuolloinkin enemmän virkavallan ja sortohallinnon kuin koko venäläisyyden ja kaikkien venäläisten vihaamisesta.

Perivihollisuusajattelua lietsoi pieni, mutta aktiivinen eliittipiiri.

Karemaan mukaan suurinta vihamielisyyttä venäläisiä kohtaan tunnettiin autonomian ajan lopulla rannikkoruotsalaisten keskuudessa. Viimeistään jääkäriliikkeen myötä ajattelutapa alkoi levitä suomenkieliseen sivistyneistöön, joka halusi saada koko kansan tuntemaan samoin. Perivihollisuusajattelua lietsoi siis lopulta pieni, mutta aktiivinen eliittipiiri.

Bolshevikkivastaisuuteen liittyi yleisesti rotuajattelua, sillä kommunistijohtajien katsottiin olevan paitsi venäläisiä myös juutalaisia. Suomalainen antisemitismi oli vahvasti yleiseurooppalaisilla linjoilla.

Tunnelmat kiristyvät 1917

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917 Suomessa ei ollut eri kansallisuuksien välillä havaittavissa etnistä vihaa, vaan tsaarivallasta vapautumista juhlittiin ympäri maata yhdessä venäläisten kanssa. Erimielisyyksiä ei juuri tässä vaiheessa esiintynyt.

Suomessa elettiin kriisitunnelmissa, ja kriisin syntipukeiksi löydettiin venäläiset, joiden käyttäytymisestä osoitettiin entistä enemmän moitittavaa.

Muutaman kuukauden kuluessa vaatimukset venäläisten joukkojen poistamisesta Suomessa alkoivat voimistua. Suomessa elettiin kriisitunnelmissa, ja kriisin syntipukeiksi löydettiin venäläiset, joiden käyttäytymisestä osoitettiin entistä enemmän moitittavaa.

Karemaa toteaa, että venäläisten leimaaminen siivottomiksi barbaareiksi ja perivihollisiksi edisti porvarillisesti ajattelevan kansanosan vaatimuksia sotaväen karkottamisesta. Media liioitteli venäläisten sotilaiden aiheuttamien rettelöiden laajuutta. Porvaristo pelkäsi, että venäläiset liittoutuvat suomalaisen työväestön kanssa.

Vielä vuoden 1917 loppuun mennessä ryssäviha ei läpäissyt suomalaista julkisuutta, mutta vihan merkkejä oli jo ilmassa. Venäläisten leimaamisella olikin käyttöä vuonna 1918 luokkasodan valkoisessa propagandassa.

Luokkasodan myötä muutos

Vuoden 1918 luokkasota muutti Karemaan mukaan suomalaisten suhtautumisen venäläisiin. Sodan myötä valkoinen osapuoli muokkasi yleiseurooppalaiset stereotypiat ja ajoittaisen Venäjän hallinnon vastaiset mielialat syväksi venäläisvihaksi. Sota oli helppo esittää propagandistisesti itsenäisyystaisteluna, myyttisenä lännen kamppailuna itää vastaan. Pelottava bolshevikkivenäläinen edusti irralleen päässyttä pahuutta. Etenkin Saksasta Suomeen palanneet jääkärit olivat omaksuneet germaanista rotuajattelua ja venäläisvastaisuutta.

Pelottava bolshevikkivenäläinen edusti irralleen päässyttä pahuutta.

Monet suomalaiset kirjailijat ja runoilijat Juhani Siljosta Larin Kyöstiin ja V. A. Koskenniemestä Ilmari Kiantoon kirjoittivat sodan aikana taisteluhenkeä nostattavia venäläistä kansaa solvaavia tekstejä. Venäläiset kuvattiin rasistisesti ”maan lutikoiksi”, ”ryssäläisrienaksi”, kun punakaartilaiset puolestaan olivat ”puoliryssiä”, jotka veljeilivät ”koirien ja saastan” kanssa.

Propagandalla oli vakavia seurauksia. Sodan monet julmuudet pantiin liki paholaisina pidettyjen venäläisten syyksi, mikä johti lukuisiin verilöylyihin. Esimerkiksi Pietarsaaressa valkoiset ampuivat nukkuvia venäläisiä sotilaita sänkyihinsä kuin eläimiä. Myös venäläisiä siviilejä teurastettiin vain taustansa vuoksi – ”varmuuden vuoksi”.

Luokkasodan aikana lietsotun ryssävihan takana näyttää Karemaan mukaan olleen valkoisten halu tehdä venäläisistä sodan ja julmuuksien syntipukkeja ja motivoida suomalaisia valkoisten aatteiden taakse. Tutkijan mielestä bolshevikkiviha ei yksin riitä selittämään laajaa venäläisten vainoa, vaan kyse oli nimenomaan kaikkiin venäläisiin kohdistuneesta kansallisuusvihasta.

Saman kohtalon kokivat monet suomalaiset, jotka olivat tekemisissä venäläisten kanssa. Esimerkiksi venäläisten kanssa seurustelleet naiset leimattiin myös vihollisiksi.

”Ryssänvihaohjelma”

Luokkasodan aikana kylvetty rasistinen venäläisviha lisääntyi nopeasti 1920-luvulla. Karemaan mukaan ryssäviha mytologisoitiin osaksi suomalaisuutta ja isänmaallisuutta. Oikeistolaiset aktivistipiirit aloittivat tuolloin mittavan venäläisvihakampanjan.

Vastaanottajien tuli organisoida omissa yhteisöissään systemaattinen vihan levittäminen.

Tunnettu jääkärivärväri ja myöhemmin Akateemisen Karjala-seuran puheenjohtajana toiminut Elmo Kaila laati erityisen ”ryssänvihaohjelman”, jolla venäläisvastaisuutta ryhdyttiin levittämään laajasti. Joulukuussa 1920 ohjeet lähetettiin useille suojeluskuntien piiripäälliköille, aktivisteille ja jääkäriupseereille. Venäläisvihan levittämisohjeiden mukaan vastaanottajien tuli organisoida omissa yhteisöissään systemaattinen vihan levittäminen ja hankkia tähän työhön asiamiehiä. Jokaiseen kylään piti saada luotettavia venäläisvihan edistäjiä ja levittäjiä, erityisesti suojeluskuntien paikallispäälliköitä ja opettajia.

AKS ryssävihan lietsojana

Akateemisesta Karjala-seurasta (AKS) muodostuikin heti perustamisen jälkeen talvella 1922 eräs merkittävimpiä ryssävihan levittäjiä. Seuran mukaan Venäjä ja venäläisyys olivat uhka suomalaiselle kulttuurille.

AKS ei koonnut taakseen suuria kansanjoukkoja, mutta sen merkitys mielipideilmaston muokkaajana oli suuri.

Tunnetuimpia AKS:n julkaisuja olivat vuonna 1923 julkaistut Suur-Suomi on yhtä kuin isänmaa ja Herää Suomi!, joita levitettiin tuhansia kappaleita. Niissä kylvettiin jo uskonnollisen fundamentalismin määreet täyttävää Venäjä-vihaa: venäläiset olivat ”slaavilaista mutaliejua” ja ”petoeläimiä ihmisten hahmoissa”.

AKS ei koonnut taakseen suuria kansanjoukkoja, mutta sen merkitys mielipideilmaston muokkaajana oli suuri. Ajatus suomalaisten ja venäläisten välisestä suuresta kulttuurierosta suomalaisten hyväksi vahvistui 1920-luvulla. Venäläisten kielteisistä rotuominaisuuksista puhuttiin kiistämättömänä tosiseikkana. Todelliset kontaktit venäläisiin olivat kuitenkin Karemaan mukaan vähäisiä.

Kriisiaikoina tarvitaan vihollinen

Etnisen venäläisvihan aate näyttää Karemaan mukaan levinneen laajoihin kansalaispiireihin 1920-luvun voimakkaan propagandan vuoksi. Lopulta melko pieni eliittiryhmä pääsi sanelemaan 1920-luvulla vallinneet perusarvot. Kyse oli menestyksekkäästä kulttuurihegemonisesta taistelusta.

Oikeisto löysi sata vuotta sitten venäläisistä sen toiseuden, jonka vihalle rakennettiin myyttinen käsitys suomalaisuudesta ja isänmaallisuudesta.

Karemaa huomauttaa, että venäläisiin ja venäläisyyteen kohdistunut viha palveli paitsi koko valkoisen väestön myös monien pienempien ryhmien etuja. Aktivistit ja AKS halusivat kansaa yhtenäistävän ryssävihan avulla muokata ihmisten mieliä myönteiseksi heidän tärkeinä pitämilleen asioille, etenkin heimoaatteelle ja sitä kautta heimoretkille Venäjän Karjalaan.

Oikeisto löysi sata vuotta sitten venäläisistä sen toiseuden, jonka vihalle rakennettiin myyttinen käsitys suomalaisuudesta ja isänmaallisuudesta. Toisesta tehtiin vihollinen valheellisen propagandan avulla.

Karemaan mukaan oma identiteetti kaipaa vahvistusta etenkin kriisiaikoina. Nykyisen kapitalismin kriisin aikoina vaikuttaa siltä, että Suomessakin venäläisvastaisuus ja suora ryssäviha ovat taas kasvussa. Vauhtia antaa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlinta ja itsenäisyyden historian eri tulkinnat.

Tässä vaiheessa on syytä nostaa esiin ryssävihankin historia, joka on lyhyt mutta sitäkin ankarampi.

Venäläisvihan historian tutkimuksesta

Eniten suomalaisten ryssävihaa koskeneeseen julkiseen keskusteluun lienee vaikuttanut Matti Klingen vuonna 1972 ilmestynyt kirja Vihan veljistä valtiososialismiin. Klingen mukaan ryssäviha ei ollut ikiaikaista vaan vasta vuosina 1917-1918 syntynyttä, eikä perusvireeltään kansallista vaan ideologista. Jo vuonna 1960 Kalervo Siikala esitti, että venäläisviha syntyi luokkasodan myötä. Muun muassa Kari Immonen on myöhemmin havainnut, että Klingen jälkeen tulleet tutkimukset tukevat hänen tulkintaansa.

Nuoremman tutkijapolven tutkimuksissa on hyväksytty, että rasistinen venäläisviha sai nykyaikaisen muotonsa nimenomaan vuosina 1917-1918. Tähän näkemykseen päätyi edellä mainitun Immosen lisäksi Heikki Luostarinen. He korostivat erityisesti vuoden 1918 merkitystä ja tuolloin tapahtunutta koko venäläisyyden muuttumista vastenmieliseksi hallitusjärjestelmän tai yksittäisten venäläisten sijasta. Venäläisvastaisuus myös yhdistyi germaaniseen rasistiseen aatepohjaan.

Luokkasodan merkitystä ryssävihan synnyssä ovat korostaneet muun muassa Max Engman, Marjo Haimila, Juhani Piilonen, Vesa Vares, Pekka Nevalainen, Martti Ahti ja Matti Lackman. Sotaa edeltäneiden tapahtumien ja vuoden 1917 merkitystä vihan synnyssä ovat tuoneet esiin muun muassa Rainer Knapas, Turo Manninen ja Heikki Ylikangas.

Kirjallisuutta:

  • Matti Klinge: Vihan veljistä valtiososialismiin. 1972.
  • Kalervo Siikala: Kansallinen realismi. 1960.
  • Kari Immonen: Ryssästä saa puhua. 1987.
  • Heikki Luostarinen: Perivihollinen. 1986.
  • Max Engman: Kaksoiskotka ja leijona. 1992.
  • Martti Ahti: Ryssänvihassa. Elmo Kaila 1888-1935. 1999.
  • Vesa Vares: Itsenäisyys ja poliittisen mentaliteetin muutos. 1991.
  • Matti Lackman: Suomen vai Saksan puolesta? 2000.
  • Heikki Ylikangas: Tie Tampereelle. 1993.

Tekijä

Kirjoittajan artikkelit

Tilaa Tiedonantaja!

Teoria

Kommentit (0 kpl)

Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä

Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.