SSS-hallituksen katse 90 vuotta taaksepäin

25.02.2016 - 13:00

Jo varhaisen kapitalistisen kehityksen oloissa 1800-luvun lopun Suomessa jouduttiin laajasti tunnustamaan teollisessa tuotannossa käytetyn työvoiman suojelun tarve. Yhteiskunnalliseksi keskustelukysymykseksi nousi työvoiman liiallinen kuluminen, riisto. Juuri riiston ongelmaan jouduttiin puuttumaan sellaisilla valtiollisilla toimenpiteillä, joilla säädeltiin työajan pituutta ja ylipäänsä työoloja. Vuoden 1889 asetuksella esimerkiksi ammattientarkastajat tulivat työpaikoille.

Merkittävin varhaisvaiheen uudistus oli laki 8-tuntisesta työpäivästä, joka saatiin vuonna 1917 kärkevän yhteiskunnallisen taistelun eli marraskuun suurlakon oloissa ulkoparlamentaarisen painostuksen avulla Venäjän pakkovallan jo romahdettua.

Keskustapolitiikan aikakausi

Tilanne muuttui olennaisesti Suomen itsenäistyttyä. Venäjä ei enää painostanut Suomea, mutta toisaalta kansalaissota ja sen jälkiselvittelyt jakoivat kansan kahtia. Oikeisto pääsi niskanpäälle, kun työväenliike oli nujerrettu, hajanainen ja osin maanalainen. Sisällissodan jälkeen työväenliike joko toimi oikeiston sanelemilla ehdoilla, kuten sosiaalidemokraatit, tai se sai tyytyä lainsuojattomaan asemaan, kuten kommunistit.

Vuonna 1922 säädettiin työsopimuslaki ja kahta vuotta myöhemmin työehtosopimuslaki.

1920-luvun vaihteen lyhyen niin sanotun keskustapolitiikan aikakaudella (1919- 922) yritettiin työväensuojelun hengessä kaikesta repaleisuudesta huolimatta kehittää työlainsäädäntöä. Kaksi isoa lakia saatiin myös eduskunnassa läpi: vuonna 1922 säädettiin työsopimuslaki ja kahta vuotta myöhemmin työehtosopimuslaki. Näistä laeista oli tarkoitus tehdä työsuhteiden peruslakeja, mutta käytännössä tulokset eivät olleet hyviä. Maata käsittävät työehtosopimukset eivät yleistyneet, eikä työpaikoille saatu luottamusmiesjärjestelmää. Työnantajat olivat päinvastoin erittäin kovalla linjalla. Tunnetusti sopimuskäytäntö ja luottamusmiesjärjestelmä yleistyivät vasta vuoden 1944 käänteen jälkeen.

Työnantajien ylivalta

Työnantajien johto, Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK), vastusti ehdottomasti työehtosopimuksia ja ylipäänsä työsuhteiden peruslakeja. He perustelivat kantaansa sillä, että työehtosopimukset eivät tosiasiallisesti takaisi työrauhaa vaan päättyessään pikemminkin provosoisivat levottomuutta ja toisaalta ne myös sitoisivat liikaa tuotantoelämää.

Ylipäänsä tuonaikaisten työmarkkinoiden ”lokalistinen”, paikallinen luonne mahdollisti työnantajien toiminnan, pyrkimyksen pitää työehtojen määräytyminen yrityksen tai tehtaan sisäisenä asiana. Työnantajapolitiikan ytimenä oli työsuhteen ehtojen yksilöllinen muoto. Vuoden 1918 jälkeisessä työnantajaideologiassa keskeinen lähtökohta oli juuri yksityisen työnantajan ja yksityisen työntekijän kahdenvälinen suhde. Käytännössä tämä merkitsi työnantajien patriarkaalista ylivaltaa. Työväensuojelu ja työlainsäädäntö keskittyivät vastaavalla tavalla vain yksittäisen työntekijän suojeluun.

Työläinen ahtaalla 1930-luvulla

Työnantajajärjestöjen lähtökohtana työmarkkinapolitiikan hoidossa oli, että työntekijöiden järjestöjä ei hyväksytty välikäsiksi yritysten johdon ja työntekijöiden välille. Pyrkimyksenä oli päästä yksin määräämään työehdoista. Työehtosopimuskäytännöllä ei luonnollisestikaan voinut näissä oloissa olla paljon sijaa, vaikka asiaa eduskunnassa jonkin verran kannatettiinkin.

1920-30-lukujen työmarkkinoille oli leimallista avoin lakon murtaminen. Työnantajien toimesta perustettiin jopa erityinen lakonmurtajajärjestö, Vientirauha, jonka tehtävänä oli niin sanottujen poliittisten lakkojen murtaminen värväämällä rikkureita lakonalaisille työpaikoille. Työsulku ja joukkoirtisanomiset olivat yleisesti käytössä. Lakonmurtamisessa kuvastuivat kaksi työläisten huonoja oloja ylläpitävää seikkaa: työväen alistettu asema luokkana ja maaseudun laaja reservityövoima, joka muodosti rikkureiden rekrytointiperustan.

Työläisten ansiotaso laski huimasti erityisesti 1930-luvulla. Ammatista riippuen palkkatason lasku oli 10-20 prosentin välillä. Pakkolaeilla ja sanelulla saatiin siis tuolloin hurja muutos työväen palkkatasoon.

Ryhtiä vasemmistolle ja ay-liikkeelle

Ei ole vaikea nähdä SSS-hallituksen ja työnantajien ”viiden prosentin kilpailukykyloikka” -politiikan ja 1920-30-lukujen politiikan yhteyksiä. Tälläkin kertaa korostetaan pakkolakeja, paikallista sopimista ja palkkojen alentamista. Käytännössä hallitus ja työnantajat eivät katso eteenpäin vaan katse suuntautuu 80-90 vuotta taaksepäin. Mutta onko historian pyörää syytä kääntää taaksepäin? Eikö pikemminkin tulisi kääntää katse tulevaisuuteen, siksi pakkolait, laajat palkka-alet ja sosiaaliturvan leikkaukset on syytä torjua.

Jälleen on uuden hyvinvointimallin rakentamisen aika.

Vasemmisto ja ay-liike kykenivät edelliselläkin kerralla toteuttamaan syvän käänteen 1940-luvun puolivälissä. Tästä alkoi suomalaisen hyvinvointimallin huikea menestystarina. Tulokset olivat hyviä aina 1990-luvun alkuun asti.

Jälleen on uuden hyvinvointimallin rakentamisen aika. Tämä edellyttää vasemmiston ja ay-liikkeen selkeää ryhdistäytymistä ja voimien kokoamista. Taas kerran kamppaillaan isoista asioista, paljon isommista kuin siitä, että Lauri Lyly pääsee Jyri Häkämiehen kanssa samaan neuvottelupöytään kahvittelemaan.

Tekijä

Kirjoittajan artikkelit

Tilaa Tiedonantaja!

Piditkö lukemastasi? 
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!

 

 

 

 

Teoria

Kommentit (1 kpl)

Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä

Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.