Ay–liike ja puoluepolitiikka

Jo pidemmän aikaa on oikeisto ja sen käskyläinen valtamedia vaatinut, että ammattiyhdistysliikkeen tulisi sanoutua irti puoluepolitiikasta. Ei muka ole oikein, että työntekijäjärjestöillä on tiiviit yhteydet vasemmistopuolueisiin, vaikka liittojen jäsenistöstä osa kannattaa porvareita ja täten he vastoin tahtoaan joutuvat tukemaan vasemmistoa.

Siitä ei tietenkään kerrota, että porvaripuolueilla on aivan samat mahdollisuudet vaikuttaa ammattiosastonsa kuin liittojensa valintoihin. Siinä he eivät näe myöskään ongelmaa, että kansalaiset rahoittavat eduskuntapuolueita tänä vuonna 36 miljoonalla eurolla. Minä lihotan omalta osaltani Kokoomusta ja Keskustaa 18 miljoonalla eurolla vaikka en kuuna kullan valkeana kannata oikeistoa.

Sen vielä ymmärrän, että porvarien leireissä hyökätään voimakkaasti sitä vastaan, että ay-liike tekee yhteistyötä vasemmistopuolueiden kanssa, mutta sitä en ymmärrä kun jopa työntekijöiden keskuudessa yhä laajemmin vaaditaan työpaikoilla luopumista puoluepolitikoinnista. Totta kai oikeistolaisille ja työnantajien korville on mannaa kuulla tuollaisia puheita työntekijöiden suusta. Mitä vähemmän työläiset ovat kiinnostuneita politiikasta, sitä helpompaa oikeiston on syöttää valheellista propagandaa siitä miten nyky-yhteiskunnassa ei ole vastakkainasettelua vaan tärkeää on kaikkien käsi kädessä toimia suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolesta. Jokainen, joka ei kulje silmät ummessa, näkee sen minkälaisen yhteiskunnan oikeiston ehdoilla harjoitettu konsensuspolitiikka on aikaan saanut.

Olen huolestuneena seurannut sitä, miten myös yhä enemmän palkansaajajärjestöjen johtajien puheissa on viitteitä siihen suuntaan, että politikointia työpaikoilla, ammattiosastoissa ja liitoissa tulisi välttää. Minusta asia on juuri päinvastoin – vireä puoluepolitiikka pitää kaikki osapuolet valppaina ja hereillä.

Muistellaan hieman vanhoja. Ennen aikaan esimerkiksi Metalliliitossa oli kovaa vääntöä siitä kumpi ryhmä liittoa johtaa – sosialidemokraattinen vai kansandemokraattinen ryhmä. Tästä johtuen demarivetoisessa liitossa saatiin aika-ajoin ihan kohtuullisia sopimuksia, sillä paine vasemmalta oli kova – kansandemokraattien ryhmä hengitti herhiläisenä niskaan, ja pian demarijohto olisi ollut entinen jos se olisi myynyt työläisten nahan liian halvalla. Sama kaava päti työpaikoilla, demari - tai kansandemokraatti luottamusmies oli hyvin pian entinen luottamusmies jos lepsuilua oli havaittavissa – molemmat ryhmät pitivät siitä huolen. Samoin oli laita ammattiosastoissa – velttoiluun ja liikaan veljeilyyn työnantajien kanssa ei ollut varaa, muuten seuraava vuosikokous vaihtoi vetäjiä. Myös työväenlehtiä tilattiin kilvan ruokasaleihin ja niitä luettiin ja kinasteltiin politiikasta.

Mitä on tänään? Politiikka on ajettu sivuraiteelle ja se näkyy ja kuluu. Kun katsoo tämän päivän työmarkkinakenttää ja SAK:n sekä sen liittojen toimintaa, huomaa väistämättä missä alennustilassa ne ovat. Maassamme köyhyys ja kurjuus kasvaa kasvamistaan, päivittäin väkeä sanotaan irti tai lomautetaan, ala-arvoisia sopimuksia tehdään, mutta Hakaniemessä nukutaan ruususen unta. Demareilla ei ole enää pelkoa ”persiissään” ja siksi he voivat elää vailla huolen häivää turvattua elämää ja käydä Palacen saunassa tekemässä kehnoja sopimuksia ilman, että hyväpalkkaiset johtajanpallit olisivat uhattuina. Sama alennustila vaivaa myös kenttää, luottamustehtäviin on vaikea saada ketään ja monilla keskisuurilla työpaikoilla ei ole lainkaan luottamushenkilöitä. Työväenlehtiä ei saa tilata, ja monissa paikoissa on tehty selväksi, ettei kahvitauoilla politiikkaa puhuta. Onko siis ihme jos vuokra-, pätkä- ja orjatyö rehottaa.

Minä sanon, että politiikka äkkiä takaisin työpaikoille, ammattiosastoihin, liittoihin ja koko yhteiskuntaan. Politiikka on politisoitava ja nimenomaan niin, että vastaus on vasemmistopolitiikka.