Kunnallinen demokratia osana työväenluokan kehitystä

Kuinkahan moni tulee ajatelleeksi, että 18.4.2021 järjestettävät kuntavaalit ovat itseasiassa nykyisen parlamentaarisen demokratian toiminnan merkittävä kulmakivi? Kuntavaaleissa yksittäisellä äänestäjällä on huomattavasti suurempi mahdollisuus osallistua tai vaikuttaa vaalitulokseen, kuin enemmän arvossa pidetyissä eduskuntavaaleissa.

Presidentinvaalit saattavat olla suositut, mutta kuntavaaleihin verrattuna niiden merkitys on hyvin vähäinen tavallisen ihmisen normaalin elämän kannalta. Kuntavaaleilla on todellisia vaikutuksia ihmisten lähiympäristöön. Kun seuraavan kerran päätetään sulkea koulu, yksityistää vesijohtovesi tai tehdä epämääräisiä sopimuksia kansainvälisten terveysjättien kanssa, ovat prosessin toteuttajat kuntalaisten itsensä valitsemia. Kuntavaalit ovat siis varsin hyvä keino ilmaista omaa poliittista tahtoa parlamentaarisessa kehyksessä ja niillä on ollut ja on edelleen runsaasti merkitystä, joka kannattaa ottaa vakavasti.

Kunnat ovat yhteiskuntamme keskeinen rakennuselementti. Kunnallinen toiminta ja päätöksenteko on pitkälti ollut se tekijä, jonka ansiosta maamme on nykyisin sellainen kun se on. Suomessa on historiallisesti ollut vahva kuntien itsemääräysvalta ja tämä on heijastunut niiden kykyyn määritellä yhteiskunnan kehitystä. Tämä juontaa juurensa suomalaisten talonpoikien poikkeuksellisen itsenäisestä asemasta. Suomessa ei ollut varsinaista feodaaliherrojen luokkaa, vaan talonpojat omistivat itse peltonsa ja päättivät keskenään paikallisista asioista. Tämä loi pohjan siihen, että osalla rahvaasta oli jotakin päätäntävaltaa asioihinsa jo varhaisessa vaiheessa.

Punaiset saivat haltuunsa monia kuntia parlamentaarisen systeemin kautta jo varhaisessa vaiheessa.

Kuntavaalien pitkä historia

Nykyisen muotoinen parlamentaarinen porvariston hallitsema liberaali demokraattinen järjestelmä syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla korvaamaan väistymässä olevan säätyihin perustuneen vanhan hallintojärjestelmän. Tämä kehitys osuu yksiin kapitalistisen järjestelmän kehittymiseen maassamme hyvine ja pahoine seuraamuksineen. 

Ensimmäiset kuntavaalit pidettiin vuonna 1873. Pidettäessä nämä vaalit olivat itse asiassa varsin edistykselliset, vaikka ne eivät yrittäneetkään piilotella ihmisten vaurauden perusteella jakautuvaa eriarvoisuutta. Kuka tahansa 25 vuotta täyttänyt sai ilmoittautua ehdokkaaksi kunnanvaltuustoon. Äänestyksessä laskettiin kuitenkin kunkin äänioikeutetun antaman äänen painoarvo siten, että  maksetut verot määrittelivät äänen merkittävyyden.

Köyhän, joka ei maksanut veroja, ääni oli painoarvoltaan nolla. Rikkaan veronmaksajan ääni saattoi puolestaan vastata kymmeniä perusäänestäjiä. Tämä oli kuitenkin edistystä, sillä aiemmin kaikki säätyihin kuulumattomat oli rajattu kokonaan päätöksenteon ulkopuolelle. Toisekseen naisten tilanne oli sekava. He saivat puhua kunnanvaltuustossa, mutta äänestää vain, jos olivat taloudellisesti omavaraisia, eikä heillä ollut aviomiestä tai elossa olevaa isää tai veljiä. Kaupungeissa he eivät voineet asettua ehdolle, mutta maaseudulla tämä oli mahdollista. Kaikilla ihmisillä ei siis porvarillisen demokratian alussa ollut merkitsevää äänioikeutta, mutta toisaalta veroja maksavalla yrityksellä oli äänioikeus. Mielestäni tässä mallissa näkyi elegantisti porvarillisen ajatusmaailman todellinen ydin, ennen kuin syntyi tarve piilottaa vallitseva todellisuus tasa-arvoisuuden verhon taakse. Tämä on demokratia, kuten porvarit sen unelmoivat, ennen työväenliikkeen kamppailun luomia vääristymiä heidän ihanteeseensa.

Vaalimainos 50-luvulla kertoo SKDL:n saavutuksista. Kuva:Kansanarkisto

Yhdessä kunnanvaltuustoissa

Aiemmin kunnallinen toiminta kuten köyhäinhuolto, koulutus ja muu hallinta oli kuulunut seurakunnille. Kunnallishallinon maallistuminen johti kuitenkin jonkinasteisen kansalaisyhteiskunnan syntymiseen. Ihmiset kykenivät harjoittelemaan itsensä hallinnoimista jo ennen myöhäisempää kehitystä, jossa myös valtiotason parlamentaarisiin rakenteisiin luotiin mahdollisuus osallistua pintapuolisen tasapuolisesti.

Tätä kehitystä voimistivat myös erilaiset kansalaisliikkeet, kuten raittius- ja työväenliike, joka kehittyi kunnallisen toimintarakenteen ohella. Työväenliike onnistuikin vaatimuksillaan ja kamppailuillaan ajamaan läpi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myös kunnallisella tasolla vuonna 1908, ja tämä saatettiin käytäntöön vuonna 1917. 

Tämä toi runsaasti tasapuolisuutta kunnalliseen hallintoon. Sisällissodan jälkeinen Suomi oli jakautunut lahtareihin ja punikkeihin. Teurastettuihin ja teurastajiin. Hävinneitä punaisia vainottiin, puoluetoimintaa estettiin ja oikeisto piti käsissään parlamentaarista valtaa. Kunnallisella tasolla tilanne oli kuitenkin toinen.

Punaiset ja valkoiset olivat pakotettuja olemaan tekemisissä keskenään kunnallisen päätöksenteon tasolla. Valtaa pitävät valkoiset joutuivat järkytyksekseen huomaamaan istuvansa samoissa kunnanvaltuustoissa punaisten kanssa. Lisäksi punaiset saivat haltuunsa monia kuntia parlamentaarisen systeemin kautta jo varhaisessa vaiheessa. Kunnanvaltuustoissa ei myöskään ollut jakoa oppositioon ja hallitukseen, sillä kaikki saavat edustajia kunnanhallitukseen äänituloksen pohjalta. Tämän seurauksena yhteistyötä paikallisen tason asioissa syntyi enemmän kuin eduskunnassa. Molemmilla oli myös yhteisiä intressejä kuten koulutus, köyhäinhuollon järjestäminen ja kunnalliset infra-struktuuriprojektit. 

Tällä oli suurta merkitystä sen suhteen millaiseksi poliittisen oikeiston ja vasemmiston suhteet kehittyivät Suomessa. Kunnallisen poliittisen toiminnan ja yhteistyön myötä oikeisto ja vasemmisto lähentyi toisiaan näkökannoissaan. Kivääriin tarttumisen sijasta työväenluokka keskittyi ajamaan vaatimuksiaan läpi parlamentaarisesti. Samalla oikeisto omaksui tiettyjä elementtejä työväenluokan ajamista asioista. Syntyi oikeiston ja vasemmiston toiminnallinen yhteenliittymä, joka johti nykyiseen hyvinvointivaltioon.

Tämän yhteistoiminnan seurauksena vasemmisto ja työväen-luokka sai ajettua läpi monia päämääristään. Työväenluokan materiaalinen hyvinvointi parani tämän seuraamuksena. Kunnallinen koneisto järjesti viihdettä, kulttuuria, koulutusta ja sosiaaliturvaa työväenluokan iloksi ja eduksi. Oikeisto hyötyi hyvinvointivaltiosta sitä kautta, että hyvinvointivaltio tylsistytti luokkataistelun terävimmät vaatimukset.

Vuosien 1993-2008 välillä valtio heikensi selvästi kuntien itsehallintoa.

Hyvinvoinnin kasvun loppu

Vasemmistolaisten ajamat uudistukset poistivat tiettyjä köyhyyden lieveilmiöitä, kuten rikollisuutta ja lisäsi näin ollen turvallisuutta. Porvariston kannalta merkittävin hyöty kuitenkin oli se, että työväenluokan muodostaman sosialistisen vallankumouksen uhka väistyi. Työväenluokka tyytyi oman hyvinvointinsa kasvattamiseen, eikä enää vaatinut yhteiskunnallisten omistussuhteiden suoraa muuttamista. Lopulta tämän hyvinvoinnin lisääntyminen hidastui, pysähtyi ja lopulta kääntyi laskuun.

Työntekijöiden taloudellisen hyvinvoinnin kasvun pysähtyminen ajoittuu samoihin aikoihin, kuin reaalisosialismin romahtaminenkin. 1990-luvun alkuun sijoittuu myös prosessi, joka alkoi uhkaamaan myös itsenäistä kuntien päätäntävaltaa, joka oli ollut olennaisessa roolissa hyvinvointivaltion rakentamisessa.

Vaikuttaisi siltä, että kun vallankumouksen uhka poistui täydellisesti, työväenluokan taistelutahto romahti ja oikeistolaiset argumentit muuttuivat valtavirran hyväksymiksi. Samalla loppui myös porvariston tarve pitää yllä hyvinvointivaltiota ja siihen vankasti liittyvää itsehallinnollista kuntarakennetta. Valtion ja kuntien rooliksi määrittyi entistä enemmän hyvän bisnesympäristön luominen. Tämä oli valtion ylhäältä sanelemaa politiikkaa. Tähän on varmasti vaikuttanut se, että Kokoomuksesta tuli pääsääntöinen valtiovarainministeriön salkun pitäjä, oli päähallituspuolueena mikä tahansa.

Miksi voimme puhua kunnallisen hallintomallin rapauttamisesta? Kunnallistalouden dosentti Heikki Helin on esittänyt väitteen, jonka mukaan vuosien 1993–2008 välillä valtio heikensi selvästi kuntien itsehallintoa. Tämä tapahtui ennen kaikkea tuloverojen kevennyksillä ja yhteisöveron tuoton supistamisella. Kuntien saamien tulojen supistaminen säilyttämällä samalla kuntien vastuulla niiden lakisääteiset tehtävät teki useista kunnista riippuvaisia valtion rahoituksesta. Tämä suoraan heijastui alentavasti näiden kuntien kykyyn tehdä itsenäisiä päätöksiä.

Kuntien menot toisin sanoen ovat kasvaneet tuloja nopeammin. Osittain valtiollisen toiminnan seurauksena syntyneet kunnalliset julkisen talouden rahoitusongelmat ovat toimineet oikeistolle loppumattomana keinona ajaa omaa politiikkaansa. Oikeistopoliitikot koittavat väittää, että kunnalliset julkiset palvelut toimivat huonosti koska ovat julkisia, tehottomia ja hukkaavat rahaa. Julkisen puolen toiminnan heikkoudet voivat olla todellisia, mutta pääsääntöinen syy tähän on osoitettujen resurssien vähäisyys suhteessa tehtävään.

Oikeisto kuitenkin sivuuttaa tämän ja  väittää, että ratkaisu tähän ongelmaan on näiden palveluiden yksityistämisessä. Sama tarina on toistunut kaikkialla. Yksityistäminen ei todellisuudessa laske kustannuksia, usein se jopa nostaa niitä. Kunnallisen yrityksen sijaan valtion tuki ja kunnalliset verovarat päätyvät kuitenkin rahoittamaan yksityistä tahoa. Monet näistä yksityisistä yrityksistä ovat vieläpä osa monikansallisia yrityskonserneja, minkä seurauksena verovarat pakenevat kokonaisuudessaan maasta. 

Oman lisänsä kuntien itsemääräämisoikeuden rappioon tuo nykyinen taipumus liittää toisiinsa kuntia, ajatuksena että nämä isommat alueet kykenisivät keräämään riittävästi rahoitusta velvotteidensa järjestämiseen. Tämä on teoreettisesti hyvä ajatus, mutta käytännössä yhdistämällä lukuisia talousongelmaisia yksiköitä yhteen, ei luoda lisää taloudellista toimintakykyä. Yhdistämiset myös johtavat juurikin alueellisen päätöksenteon heikkenemiseen ja keskittämissellä on taipumuksena heikentää alueita, jotka jo ennestään olivat hankalimmassa tilaneteessa.

Miksi porvaristo yrittää rapauttaa kunnallisen päätöksenteon itsenäisyyden? Vaikuttaisi kuitenkin, että kunnallinen laaja itsemääräysvalta ja siihen läheisesti liittyvä hyvinvointivaltio on hyödyttänyt molempia osapuolia. Työväenluokka on saanut ajaettua läpi uudistuksia, jotka ovat nostaneet sen elämänlaatua ja kyenneet vaikuttamaan ainakin osaan omasta elämästään. Porvaristo taas on voinut nauttia hyvinvointivaltion tasoittamien luokkaristiriitojen olosuhteissa vallitsevasta melko rauhallisesta työväenluokasta, sekä suuren tulonjaon ja vähäisen sosiaaliturvan aiheuttamien lieveilmiöiden puutteesta. 

Yksi selitys on se, että porvaristo on vaistonnut vasemmiston vuosia jatkuneen heikkouden ja etenevän halukkuuden kompromisseihin porvariston päämäärien kanssa. Tämä tasoittauminen on mahdollistanut sen, etteivät porvarit koe enää saavansa tästä järjestelystä tarpeeksi. Työväenluokka vaikuttaa kyvyttömältä kapinoimaan, vaikkei sitä tarvitsisikaan lahjoa enää hiljaiseksi. Tämä pätee varsinkin hyvinvointivaltion rappeutumiseen.

Paras keino saada kansa kannattamaan yksityistämisiä on tehdä julkisesta toiminnansta mahdollisimman huonoa.

Toinen selitys löytyy porvariston ideologisesta siirtymisestä uusliberalismin suuntaan. Ajatuksena on, että yksityinen on kaikissa tilanteissa parempi kuin julkinen. Paras keino saada kansa kannattamaan yksityistämisiä on tehdä julkisesta toiminnansta mahdollisimman huonoa. Tätä taktiikkaa on käytetty maailmalla ja nyt sitä käytetään Suomessa. 

Kolmas syy juontaa juurensa kapitalismin luonteesta. Kapitalismin periaatteisiin kuuluu alati löytää itselleen uusia markkinoita, jossa tehdä voittoja. Tähän sopii paremman puutteessa hyvinvointivaltion rakenteiden särkeminen ja kaupallistaminen. Prosessin voi itseasiassa nähdä eräänlaisena imperialismiin kuuluvana alikehitysmekanismina.

Itsemääräämisen aikana kunnat ovat kehittäneet esimerkiksi toimivan terveydenhuollon, johon kaikilla kansalaisilla on varaa. Nyt nämä rakenteet rikotaan tarkoituksella, niistä tehdään kalliimmat ylläpitää ja kanavoidaan syntyvä voitto yksityisille tahoille. Samalla pääsy laadukkaaseen terveydenhuoltoon karkaa köyhempien ulottumattomiin.

Turkulaiset kunnan työntekijät puolustamassa työehtojaan 1988. Kuva: Kansanarkisto

Voittoja mahdollisuus saavuttaa

Kommunistien kannattaa puolustaa vahvaa kunnallista päätöksentekoa. Vaikka kunnallinen demokratia osana porvarillista parlamentaarista järjestelmää ei olekaan riittänyt viemään yhteiskuntaa kokonaan talousjärjestelmän muutokseen, on sillä silti hyötynsä. Työväenluokan kyky vaikuttaa suoraan omiin asioihinsa ja ympäristöönsä on merkittävä osa kypsymistä kykyyn hallita itseään.

Kunnallisella rintamalla on myös mahdollisuuksia saavuttaa voittoja kapitalismin edelleen hallitessa, mikä ei ole täysin merkitsemätöntä luokkataistelun etenemisen kannalta. Kamppailu yksityistämistä vastaan ja ehkä jopa uudelleen kunnallistamisen puolesta voi merkittävästi vaikuttaa alueelliseen hyvinvointiin jatkossa. Kunnallisen päätöksen teon ei kuitenkaan pidä pysähtyä porvarillisen parlamentaarisen järjestelmän rajoituksiin, eikä edes kapitalistisen järjestelmä raameihin.

Marxilaiseen teoriaan kuuluu olettama, että riittävän pitkälle edistynyt sosialistinen järjestelmä johtaa lopulta valtion lakkaamiseen ja kommunistiseen järjestelmään. Vahva kunnallinen päätöksen teko ja taloudellinen itsemääräämisoikeus voisi toimia pohjana tälle kehitykselle. Kunnallisen päätöksenteon myötä sosialismin alaisuudessa voisivat kunnat ottaa jatkuvasti kasvavan määrän vastuuta yhteiskunnan taloudellisesta rakenteesta.

Tämä pitäisi sekä paikallisen taloudellisen että poliittisen toiminnan joustavana ja paikalliset olosuhteet huomioon ottavana. Tämä mahdollistaisi keskusvallan otteen hiljattaisen heikentämisen ja lopulta poistumisen. Kunnallinen rakenne kuitenkin tarjoaisi kehyksen toiminnan organisoimiselle ja eri alueiden väliselle yhteistyölle, samalla kun ihmiset opettelisivat yhä paremmin hallitsemaan itse itseään. Mielestäni tämä päämäärä itsesään on syy puolustaa vahvaa kunnallista päätöksentekoa.